Jääkiekkoilija Noora Rädyllä on tehtävä: hänen pitäisi uudistaa joukkueurheilun normit.
Noora Räty luuli sitä ensin vitsiksi.
Hänelle oli juuri ehdotettu, että hän menisi Kiekko-Vantaan Mestis-joukkueen harjoituksiin. Miesten ammattilaisjoukkueen.
Naisena Räty oli jo saavuttanut kaiken, mitä nainen voi suomalaisessa jääkiekossa saavuttaa. Kolme SM-kultaa, kolmet olympialaiset ja vuosikymmen Suomen parhaana naismaalivahtina.
Minnesotan yliopiston naisten joukkueessa pelaaminen oli päättynyt nelivuotisen viestinnän tutkinnon valmistuttua, eikä naisille ollut omaa ammattilaissarjaa. Ei ollut enää paikkaa, jonne mennä.
Räty oli vasta 24-vuotiaana jääkiekkoilijana inhottavassa tilanteessa. Hän oli omassa lajissaan maailmanluokkaa, mutta sillä ei ollut mahdollista tehdä elantoa.
Sitten Jääkiekkoliiton maalivahtikouluttaja keksi ehdottaa Rädylle siirtymistä miesten joukkueeseen. Näin ei Suomessa ole koskaan aikaisemmin käynyt.
Räty kasvoi 1990-luvun Espoossa, nousukaudella laman jälkeen. Siihen kuului myös äm-äm-ysiviis, jääkiekon maailmanmestaruus, josta Räty muistaa Suomen maalivahdin Jarmo Myllyksen ja varamaalivahti Jukka Tammen, joka heilui tv-kuvissa munasuojissaan.
Isä valmensi Jäähongan juniorijoukkuetta, jossa isoveli pelasi.
”Hengailin jäähallilla pikkutytöstä lähtien, ja kun oon aina ollut aikamoinen energiapakkaus, niin en halunnut istua katsomossa vaan halusin myös itse kentälle”, Räty, nyt 25, kertoo.
Pikku-Noora kinusi ja kinusi. Neljävuotiaana hän sai luvan mennä kiekkokouluun poikien mukaan. Sen käytyään Räty pääsi Jäähongan poikien joukkueeseen. Tytöille ei ollut omaa joukkuetta.
”Olin ainoa tyttö koko seurassa. Eikä mua edes tunnistanut sieltä poikien joukosta.”
Äidin kiljumat ”Hyvä, Noora!” -huudot käänsivät muiden vanhempien päät.
Poikien pelit menivät niin hyvin, että tavoitteet alkoivat nousta. Räty olisi halunnut alle 16-vuotiaiden poikien maajoukkueleirille, mutta häntä ei otettu sinne mukaan.
Naisten maajoukkueeseen hän sen sijaan pääsi.
”Olin 14-vuotias enkä tyyliin edes tiennyt, että naisilla on maajoukkuetoimintaa. Olin ollut vain poikien mukana, niin tiesin enemmän poikien lätkästä kuin tyttöjen.”
15-vuotiaana hän pelasi ensimmäiset MM-kisansa ja 16-vuotiaana ensimmäiset olympialaisensa. Juuri niissä Torinon olympialaisissa vuonna 2006 valtamedian valokeila kääntyi hetkeksi Rätyyn.
Mutta millä tavalla: Suomen naiset hävisivät pronssiottelun Yhdysvalloille 4-0, ja ottelun jälkeen Räty vedettiin heti kaukalosta astuttuaan Ylen suoraan tv-haastatteluun.
Neljä maalia päästäneeltä maalivahdilta kysyttiin tuntemuksia.
”Vituttaa ihan saatanasti!”
Rädyn maajoukkueura ei loppunut Torinon olympialaisiin. Hän pelasi taas seuraavan vuoden MM-kisoissa, joissa hänet valittiin koko turnauksen parhaaksi maalivahdiksi.
”Mä oon aina halunnut olla paras. Jos mä en ole ollut paras, niin sitten on tullut ne itkupotkuraivarit. Mä olen aina miettinyt, että miten mä voin olla paras, kun ei vaan halua hävitä.”
Vuonna 2008 tuli ensimmäinen MM-mitali, pronssi, ja pronssia juhlittiin myös Vancouverin olympialaisissa, joissa Suomi voitti Ruotsin jatkoajalla 3-2.
Pronssi on käytännössä realistinen maksimi Suomen naisille, koska pohjoisamerikkalaiset, siis Kanada ja Yhdysvallat, ovat niin ylivoimaisia.
Kanadassa on yli 85€‰000 rekisteröitynyttä naisjääkiekkoilijaa, Suomessa alle viisi tuhatta.
Naisjääkiekkoilijan maailma ei ole suuri tai täynnä mahdollisuuksia. Palkkaa ei makseta edes parhaille, eikä maailmanmestariksikaan ole oikein saumoja.
Pronssia voitetaan silloin tällöin ja kulut täytyy maksaa itse. Vaikka pelaisi SM-sarjassa.
”Jos multa kysytään, se on erittäin säälittävää”, Räty sanoo.
Ja sääliksi vähän käy: vaikka lahjakkuuttaan olisi jalostanut intohimoisesti lapsesta asti, ammattia siitä ei saa oikein mitenkään.
”Niin, kyllä turhauttaa”, Räty huokaisee.
”Moni poika, jonka kanssa olen pelannut tai jota vastaan olen pelannut, pelaa nyt ammatikseen ja tienaa miljoonia tuolta. Ja sitten itse miettii, että miten saisi perustarpeet katettua, jos haluaa pelata.”
Räty huomauttaa, että tilanne on sama kaikissa muissakin joukkuelajeissa. Naiset ovat pystyneet lyömään läpi vain yksilöinä. Kuten vaikkapa taitoluistelija Kiira Korpi.
”Vie vielä aikaa varmaan monta kymmentä vuotta ennen kuin voidaan päästä lähellekään miehiä. Se nyt vain on kylmä tosiasia.”
Viime vuonna Räty oli poikki. Viestinnän tutkinto oli valmistunut ja pelaaminen collegejoukkueessa päättyisi.
Hartioille oli kertynyt enemmän kannettavaa kuin hänellä oli rahkeita kantaa. ”Reenaaminen alkoi maistua puulta. Olin ihan burnoutissa”, Räty kertoo. ”Vedin sellaisia 12-14 tunnin päiviä. Heräsin puoli viideltä, tulin himaan joskus yhdeltätoista illalla.”
Omien harjoitustensa lisäksi hän valmensi Minnesotassa lukioikäisiä tyttöjä ja poikia maalivahdeiksi.
Lisäksi hän matkusti joka kuukausi Suomeen maajoukkueleireille.
Sitten tarjoutui se mahdollisuus. Suomen Jääkiekkoliitossa huomattiin Rädyn uupumus. Hänelle ehdotettiin Suomeen palaamista ja Kiekko-Vantaan miesten ammattilaisjoukkueen harjoituksiin menemistä, kokeilumielessä. Se voisi tarjota uutta virikettä.
Alkuhämmennyksen jälkeen Räty meni.
”Ehkä vähän jännitti, mutta toisaalta menin innokkaasti, kun tiesin, että pääsen kunnon reeneihin ja ammattimaisiin olosuhteisiin”, hän sanoo.
Kun harjoitukset alkoivat, Räty huomasi pärjäävänsä. Harjoitusten jälkeen häntä kehotettiin tulemaan toistekin.
Toinen kerta vaihtui kolmanneksi ja kolmas neljänneksi. Viime keväänä syntyi Mestis-kauden 2014-2015 mittainen sopimus.
Uutinen oli iso, koska koskaan aiemmin suomalainen nainen ei ollut tehnyt ammattilaissopimusta miesten jääkiekkojoukkueeseen.
Ja kuten lätkän maskuliiniseen ja konservatiiviseen machokulttuuriin kuuluu, sitä ei ole katsottu pelkästään hyvällä.
”Onhan se jakanut mielipiteitä. Puolet tsemppaa ja puolet lyttää koko jutun”, Räty sanoo.
”Ei mua hirveesti muiden ihmisten mielipiteen kiinnosta”, hän sitten lisää.
Tosin epäilijöitä olisi mielekästä näpäyttää.
”Saan siitä lisämotivaatiota. Mutta olen myös realistinen. Jos en oikeasti pärjää, niin kyllä mä sitten sen rehellisesti myönnän. En ala mitään selittelemään”, Räty sanoo.
”Mutta toisaalta en mä sopimusta olisi ikinä allekirjoittanut, jos en olisi tiennyt, että mulla on oikeasti mahdollisuus pärjätä. Että en mä itseäni ole lähdössä mihinkään nolaamaan.”
Sukupuolesta koituu haasteita. Rädylle on annettu oma pukukoppi, jossa hän vaihtaa varusteensa ja käy suihkussa, erossa muusta joukkueesta. Se on melko yksinäistä.
”Mä oon yleensä ollut kopissa se rääväsuu ja aina äänessä ja heittämässä tyhmää vitsiä. Nyt pitää sitten itsensä kanssa vitsailla.”
Sitten on tietysti itse peli. Räty on 165 senttiä pitkä. Se on hyvin vähän maalivahdille.
Pelottaako, että joku satakiloinen äijä luistelee yli?
”Ei. Antaa tulla vaan!”
Räty haluaa pelata miesten sarjassa, koska jääkiekko on siellä paremmalla tasolla. Hän kuitenkin tietää, että toisinkin voisi olla. Hänen entisessä kotimaassaan Yhdysvalloissa naisten urheilu on kovassa nosteessa, vaikka ei sielläkään täysin tasavertaista miesten urheilun kanssa.
”Siellä ihmiset ovat ihan innoissaan naisten lätkästä. Se on niiden mielestä niin siistiä. Meidänkin peleissä kävi 2 500-3 000 katsojaa. Halli oli aina täynnä.”
Maassa on tasa-arvolaki, joka erikseen määrää naisten urheiluun samat olosuhteet ja mahdollisuudet kuin miehillä.
”Sen takia siellä on hyväksytty, että naiset urheilee. Maailman huiput tulee Jenkeistä.”
Suomessa on erilaista.
”Täällä ollaan silleen, että ei naisten pitäisi pelata lätkää.”
Se oli yksi syy sille, miksi Räty ylioppilaaksi kirjoitettuaan ja kolme naisten SM-kultaa Espoon Bluesissa voitettuaan lähti Yhdysvaltoihin pelaamaan collegesarjaa – jossa voitti kaksi mestaruutta. Viimeisellä kaudella he eivät hävinneet yhtään ottelua.
Räty toivoo urheilua ympäröivän yhteiskunnan muuttuvan amerikkalaisempaan suuntaan. Mutta uskooko hän, että se muuttuu?
”Ei muutu, ennen kuin saadaan enemmän rahaa naisurheiluun.”
Sellainen tarvitsee esikuvia. Asiaa ei ole olemassa, jos sillä ei ole kasvoja. Siinä Räty on tärkeässä roolissa. Hän on esimerkki naisesta, joka uskaltaa haastaa miehet miesten sarjassa.
”Toivottavasti se osoittaisi ainakin sen, että jos vaikka joku päivä saataisiin sarja, jossa kaikki huippunaispelaajat pystyisi ansaitsemaan siitä jotain elantoakin. Itse ajattelen, että paras markkina siihen olisi Pohjois-Amerikassa.”
Siksi Rädyllä on parhaillaan vetämässä viisumihakemus Yhdysvaltoihin.
”Voi olla, että perustan oman maalivahtikoulun jo ensi keväänä. Markkina siihen Minnesotassa on ihan järkyttävän iso. Se on miljoonabisnes, jos sen saa pyörimään. Ostaisin jääaikaa ja myisin yksityistunteja. Ne yksityistunnit on iso buumi tällä hetkellä.”
Rädyn debyytti Kiekko-Vantaassa tapahtuu lopulta lähes salaa. Hänet otetaan varamaalivahtina mukaan elokuiseen harjoitusotteluun, joka pelataan Hyrylän peltikattoisessa pikkuhallissa sikäläistä Bewe TuusKia vastaan.
Päävalmentaja Jami Kauppi on jo ennen peliä kertonut Rädylle, että hänet vaihdettaisiin ottelun puolivälissä maaliin.
Käsky käy. Räty kiipeää laidan yli, pudottautuu luistimillaan jäälle ja luistelee maalille.
”Kiekko-Vantaa vaihtaa maalivahtia. Pois numero 32 Joona Partanen, maaliin numero 30…” kuuluttaja sanoo ja pitää tauon. ”Noora Räty”, kuulutus vihdoin jatkuu.
Yleisö taputtaa. Joku mies huutaa ”oii”.
Kolmannessa erässä erotuomari viheltää pelin yhtäkkiä poikki ja nostaa kätensä x-asennossa ylös rangaistuslaukauksen merkiksi. Se on Bewe TuusKille. Päävalmentaja Kauppi huutaa vaihtoaitiosta: ”Noora, tän otat kiinni!”
Jää tyhjennetään muista pelaajista. Sinne jäävät vain Bewe TuusKin laukoja ja Räty.
Laukoja potkaisee itsensä vauhtiin, nappaa mailan lavalla kiekon mukaansa keskiympyrästä ja lähtee hyökkäämään kohti Rädyn maalia.
Lähestyminen, katsekontakti – nopea laukaus!
Räty kompuroi mutta onnistuu taaksepäin horjahtaessaankin torjumaan kiekon olkapäällään.
Yleisö hurraa. Erotuomari levittää kätensä: ei maalia.
Räty nousee ylös. Peli jatkuu.
Teksti: Sasha Huttunen
Kuvat: Kerttu Malinen
