Nolli teki elämäntyönsä ratsastuskoulussa. Alkeisryhmäläinen toisensa jälkeen opetteli kevennettyä ravia sen selässä, kahdenkymmenen vuoden ajan. Kunnes eräänä päivänä pikkutyttö lensi Nollin selästä. Sitten siitä tuli tapa.
Yleensä tällaiset tarinat loppuvat siihen, että teurasauto kurvaa ratsastuskoulun pihaan.
Mutta Nollia lykästi. Se on yhä elossa.
Huhtikuinen ilta-aurinko kimmeltää ponin ruskeista kupeista, kun se ravaa pohjanmaalaisella laitumella. Välillä pesää rakentavat pikkulinnut käyvät nappaamassa sen karvaa.
Kun Heikki Laaksonen kutsuu Nollia, se hölkkää luokse vasta kolmannen huudon jälkeen. Ehkä vika ei ole kuulossa, vaikka tällä shetlanninponilla onkin poikkeuksellisen paljon ikää, 37 vuotta. Ehkä siitä on vain mukavaa, kun ei ole pakko ihan heti totella. Tuttu tunne niin monelle toisellekin eläkeläiselle.
Sellainen Nolli-poni nimittäin on. Se on asunut jo melkein kymmenen vuotta Heikki ja Liisa-Cristiina Laaksosen pyörittämässä eläinten vanhainkodissa, Wanhassa Markissa.
”Annetaan tyttö hyvään kotiin.” Sellainen ilmoitus Liisa-Cristiina Laaksosesta oli Helsingin Sanomissa 65 vuotta sitten.
”Kuin kissanpennusta”, hänen miehensä Heikki sanoo.
Liisa-Cristiinan vanhemmat luopuivat hänestä kahden viikon ikäisenä.
”Ehkä siksi olen halunnut antaa toisille kodin”, Liisa-Cristiina sanoo.
Aiemmin Laaksoset elivät matkalaukkuelämää Etelä-Euroopassa. Heikki Laaksonen maalasi tauluja ja piti näyttelyjä. Liisa-Cristiinalla oli Fuengirolassa kauppa, jossa myytiin Juhla Mokkaa ja lonkeroa suomalaiseläkeläisille.
Laaksoset kuitenkin kaipasivat elämänmuutosta, sunnuntaiaamun rauhaa, niin kuin Heikki sanoo. Espanjassa Liisa-Cristiina näki aasien vanhainkodin. Sen jälkeen hän tiesi, että haluaisi itse perustaa joskus samanlaisen.
Sellainen rakentui 14 vuotta sitten Heikin kotiseudulle Ylistaroon, 1800-luvun pohjalaistalon pihapiiriin. Laaksoset eivät tehneet niin tiukkaa rajausta kuin espanjalaisessa esikuvassa oli tehty. Wanhassa Markissa asuu kyllä yksi aasikin, mutta sinne voi muuttaa mikä tahansa suomalaisella maatilalla viihtyvä eläin. Tällä hetkellä edustettuna on kymmenen eri lajia.
Wanha Markki on Laaksosten ja eläinten koti. Paikan kulut katetaan kesäajan käyntimaksuilla. Lisäksi Laaksosilla on puoti, jossa he myyvät koriste-esineitä ja Heikin maalaamia joulukortteja.
Haihattelua. Niin Laaksosille sanottiin, kun heille alkoi muuttaa Nollin kaltaisia eläimiä.
Wanhan Markin naapurissa on 60 000 linnun broilerikasvattamo. Sen paikan asukkaiden elinikä on viisi viikkoa. Sellainen on tavallista eläintenpitoa siitäkin huolimatta, että läntisessä maailmassa on varttunut jo monta Disney- sukupolvea. Vaikka eläimet ovatkin meistä hellyttäviä, se, että ne saisivat lekotella pari vuotta työuransa jälkeen, hymyilyttää.
Kalkkunan eläkepäivät – kaunis mutta toteuttamiskelvottomalta kuulostava ajatus. Ylistarossa se kuitenkin on todellisuutta. Wanhassa Markissa asuu juuri leskimieheksi jäänyt Goljat-kalkkuna.
Kun Heikki Laaksonen antaa Nollille leipää, tallin takaa ravaa kiireellä paikalle kolmen lampaan porukka. Ne ovat kuin teinijengi – kaikki näyttävät samalta, kaikki liikkeet tehdään samaan aikaan. Kun niille ei heltiä leipää, ne jolkottavat pois yhtenä rintamana. Lauman liepeillä on neljäs lammas, Sunnuntai. Sitä ei ole vielä ihan hyväksytty osaksi sisäpiiriä.
Sunnuntai on tullut Laaksosille kuukausi sitten. Kun se saapui, huomattiin että sen kaulan ympärille oli hiertynyt kettinki. Alkoholisoitunut omistaja oli kyllä ruokkinut lampaan hyvin mutta ei ymmärtänyt, että iho oli tulehtunut ja eläin kärsi kivuista.
Joidenkin Wanhaan Markkiin tuotujen eläinten hoitoa on laiminlyöty, mutta sellaisen takana ei ole Laaksosten kokemuksen mukaan yleensä pahuus. Välipitämättömyyttä ja uupumista oman elämän ongelmien alle, sitä on enemmän.
”On avioeroja. Tullaan vanhaksi, ja sitten omasta eläimestä ei voida pitää huolta”, Heikki Laaksonen sanoo.
”Sellainen hyytyminen. Ihmiset ajavat itsensä loppuun eivätkä osaa pyytää apua. Ja sitten ympäristö ei välttämättä uskalla puuttua, vaikka näkee tilanteen”, hän jatkaa.
Wanhaan Markkiin eläimen voi tuoda nimettömänä, ja niin on tainnut taas käydä.
Punaraidallinen kissa on viihtynyt talon pihapiirissä jo pari viikkoa. Vaikka siitä on laitettu ilmoituksia Seinäjoenseudun kissojen löytötaloon, ei kukaan ole kaivannut sitä. Todennäköisesti se on vain jätetty autosta Laaksosten vanhainkodin kohdalla.
Kun Reetu-vuohta silittää, sormien alla tuntee vanhuuden. Lihasmassa on vähentynyt ja selkärangan nikamat voi laskea. Se on vanhainkodin pitkäikäisin asukki ja ollut Wanhassa Markissa sen perustamisesta lähtien.
Sen elämä on urosvuoheksi ollut poikkeuksellisen pitkä. Pukkeja tarvitaan yleensä vain siittämään naaraita, joita taas käytetään maidontuotannossa. Siksi urokset päätyvät yleensä nuorina teuraaksi.
Eläinten vanhuudenturva on vähän kuin ihmisten sosiaaliturva esimerkiksi Yhdysvalloissa: paljon on kiinni tuurista.
Jonakin aamuna, kun Heikki tulee aamulla talliin, ei Reetu enää nouse karsinastaan ja kuikuile jalat karsinan ovea vasten ja sitten nappaa leipäpalaa Heikin suusta.
Ennen kuin Reetu kuolee, sillä on ollut kuitenkin paras mahdollinen vanhuus. Vapaa velvoitteista, lajitovereiden seuraa, oikeanlainen ruokavalio, terveydenhoito ja lämmin ja puhdas yösija. Enempää ei voi kai toivoa, ihminenkään.
Teksti: Johanna Mitjonen
Kuva: Maija Astikainen
