Kohtasin vanhan ystäväni N:n eräänä aamuna raitiovaunussa. Vaikka yritin parhaani, en kyennyt pitämään silmiäni irti hänen nenänpielessään kasvavasta valtaisasta paisemolluskasta. Ihmiset tungeksivat paremmille paikoille ruuhkaisessa raitiovaunussa ja loivat vaivoin peiteltyjä katseita kohti ystävääni.
N kertoi sairastuneensa muutamia vuosia sitten, mitä todennäköisimmin vastuullisen ammattinsa ja lukuisten luottamustoimiensa seurauksena. Joka kerta, kun olisi pitänyt käyttää päätösvaltaa ja selkeästi valita puolensa, täyttyivät kasvot märkivistä näppylöistä. N vannoi, että tämä oli aluksi ollut lievästi sanottuna haasteellista ammatissa, jossa konfliktit ja päätöstilanteet olivat ”jopa päivittäisiä”.
Lääkärit olivat olleet ymmällään taudinkuvan kanssa, mutta lopulta tila diagnosoitiin valta-allergiaksi. Varsinaista hoitoa ei kuulemma ollut, mutta mahdollisimman vankka vallankäytöstä pidättäytyminen auttoi. Tämä oli N:lle suuri helpotus.
Raitiovaunu kolisteli alas sateista Porthaninkatua. Ihmettelin N:n helpotusta ääneen, eivätkö moiset hoito-ohjeet tehneet elämästä hankalaa? N naurahti vapautuneesti. Päinvastoin! Ennen oli tehtävä taustatöitä, valittava mielipide ja puolustettava sitä. Kun kieltäytyi kokonaan vallankäytöstä, saattoi lopettaa tämän kokonaan. Vähän joutui toki luovimaan, mutta vaikeissa tilanteissa vanha Zen-sananlasku ”virtaava vesi etsii aina helpoimman reitin alas vuorelta” kirkasti mieltä.
N rupesi pohdiskelemaan tautinsa yleisyyttä. Oli kuulemma olemassa tukiryhmä ja verkosto, ”ihan sellainen epämuodollinen vain”, jossa anonyymit valta-allergikot kokoontuivat. Sen jäseniä löytyi kaikista puolueista sekä elinkeinoelämästä, välillä paikalla oli jopa entisiä ministereitä. Naisia oli hiukan miehiä enemmän. Kokoontumisissa syötiin hyvin ja kuunneltiin alustajia ”soveliaista voiteista ja konsulteista”, joiden avulla valta-allergian kiusalliset jäljet, kuten virkamiesten pyöriteltävänä olevat poliitikot, näkökulmattomuus ja yritysten kyvyttömyys uudistua, voitiin peitellä.
Keskustelimme siedätyshoidon mahdollisuuksista – osa lääkäreistä uskoi, että tekemällä pienen päätöksen silloin tällöin oireet saattaisivat lopulta hellittää.
N tuhisti nenäänsä merkitsevästi ja rupesi tekemään lähtöä. Siedätyshoito oli kulttuurisesti hankalaa: kun työpaikalla oli kerran opeteltu elämään valta-allergikon kanssa, ei paluu ollut helppoa. Huikkasin poistuvalle N:lle kehotuksen sulkea silmänsä ja ajatella isänmaata tai vallankumousta. Raitiovaunu jatkoi matkaansa halki kostean kaupungin.
Teksti: Veikko Eranti
Veikko Eranti on demokratiatutkija, joka harmittelee, ettei Vladimir Putin kuulu valta-allergisiin.
