Ei se ollut mitenkään erityisen hienoa, vaikka muut samanikäiset olivat siinä vaiheessa töissä Siwan kassoina ja Mäkkäreissä. Vaikkei Elina Lepomäki tiennyt juuri mitään valtionhallinnosta – hallituksen ja eduskunnan roolitkin olivat vähän epäselvät – hän ymmärsi, ettei pystyisi tekemään kovin pahoja virheitä. Eihän kansanedustajan avustaja ole paljon sihteeriä kummempi, varsinkaan silloin, kun edustaja on fiksu ja hoitaa työnsä hyvin. Ja kokoomuksen Martti Tiuri oli, olihan hän tekniikan tohtori ja istunut eduskunnassa siihen mennessä jo lähes kaksikymmentä vuotta.
19-vuotias Lepomäki oli tuolloin toista vuotta Teknillisessä korkeakoulussa opiskelemassa informaatioverkostojen koulutusohjelmassa. Muutamaa vuotta aiemmin hän oli ollut varma, että tahtoi isona isänsä tapaan toimittajaksi, mutta koska veli oli hakenut ja päässyt TKK:lle, Lepomäki ajatteli, että jumalauta, kyllä hänkin sinne pääsisi. Se oli enemmän näyttämisen halua kuin aitoa kiinnostusta, vaikka hän olikin aina ollut hyvä matikassa ja luonnontieteissä.
Lepomäki oli eduskunta-avustajista nuorin ja ainoa teekkari, vähän outsider. Valtiotieteilijät pyörittelivät hieman silmiään, mutta ei se paljoa häirinnyt. He olivat there to stay, Lepomäki vain there to visit. Tai niin hän kuvitteli.
Ajatushautomo Liberan toimisto on pieni ja vaaleapintainen, järjestyksessä. Kovien talousarvojen naiseksi Elina Lepomäki, 32, kättelee yllättävän kevyesti.
”Tänään tuoksui keväältä”, hän sanoo ja hymyilee nopeasti.Se ei ole kireä hymy, mutta loppuu aikaisin. Se antaa ymmärtää, että jaarittelu oli tässä, asiaan.
Lepomäki on liberaaleja näkemyksiä ajavan Liberan tutkimusjohtaja. Hän järjestää hautomon julkaisuille tekijät, esittelytilaisuudet ja näkyvyyden. Kun raporteista pitää puhua julkisuudessa, Lepomäki hoitaa haastattelut.
Hän kirjoittaa itsekin. Tällaista: ”Mitä vähemmän ihmisten elämään puututaan verotuksen tai sääntelyn keinoin, sitä paremmin kansanvalta toteutuu arjessa ja henkilökohtaisessa päätöksenteossa.”
Ja: ”Tuloeroissa ei tulisi olla mitään pahaa, mikäli ne syntyvät vapaassa kilpailussa ja ilman väärinkäytöksiä. Ne luovat innovaatioita, työpaikkoja ja hyvinvointia kaikille.”
Ne saattavat johtaa luokkaeroihin, mutta: ”Jos perheen vaikutus lapsiin halutaan nollata, vauvat pitää takavarikoida valtiolle jo sikiövaiheessa. Tosin perimän vaikutusta sekään ei poista.”
Tämä on niin sanottua kylmän kapitalistin puhetta, jota kuulee Suomessa lähinnä yleiskommentaattori Tuomas Enbusken mediashow`ssa, Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan puheenjohtajan Matti Apusen keskustelunavauksissa ja kokoomusnuorten viimeaikaisissa periaatelinjauksissa.
Sitä voi lukea myös Liberan nelisen kertaa vuodessa ilmestyvistä tutkimusraporteista.
Kolme vuotta sitten perustetun ajatuspajan hallituksessa on istunut alusta asti liike-elämän eliitti. Anne Brunila on Fortumin entinen strategiapomo ja Evan hallituksen jäsen, jonka Talouselämä-lehti valitsi viime vuonna Päättäjänaiset-listan ykköseksi. Anne Berneristä tuli perheyrityksensä Vallila Interiorin toimitusjohtaja jo 25-vuotiaana ja Björn Wahlroos on björnwahlroos.
Alkuperäisenä ideana ei ollut ottaa kantaa päivänpoliittisiin asioihin vaan puhua valinnanvapauden puolesta riippumattomasti, ilman valtion tukia.
Kun toinen perustaja Petri Kajander lähti vuosi sitten, toimintasuunnitelma meni uusiksi. Toiminnanjohtajana aloitti Lemminkäis-suvun perijä Kristina Pentti, Lepomäkeä pyydettiin töihin paria kuukautta myöhemmin.
Enää Libera ei suomenna ajatuksia vaan tuottaa ne itse.
Esimerkiksi viime kesänä julkaistu Umpikujassa? käsittelee sitä, miten työmarkkinajärjestöt heikentävät työntekijän asemaa. Sen mukaan kaikkia työnantajia sitovat työehtosopimukset pitävät keinotekoisesti palkkatasoa niin korkealla, ettei työllisyysaste pääse nousemaan.
Ammattiliitoilla on pitkät perinteet ja paljon valtaa, joten ei ollut yllätys, että joku suuttui. Ammattiliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinne julkaisi lehdistötiedotteen, jossa kutsui kirjoituksen tyyliä 30-lukulaisen äärioikeistolaiseksi. ”Onkohan seuraavaksi odotettavissa kyydityksiä ja mille rajalle?” Rinne muotoili.
Lepomäki kiihtyy hieman muistellessaan vastaanottoa.
”Jos sä sanot Suomessa mitään ay-liikkeestä, saat heti natsin leiman. On täysin absurdia, että mahdollinen demarien uusi puheenjohtaja sanoo noin, siis whatta fuck?”
”Se on niin ala-arvoista. Puhu hei niistä asioista, mitä siinä kirjassa on!”
Liberalismista ei vain ole kovin helppoa puhua ilman suuria tunteita.
Eräässä Liberan julkaisussa on esipuhe, jonka on kirjoittanut kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen. Siinä Kanniainen selittää ymmärtäneensä heti, ettei kirjoittamiseen pitäisi itsesuojeluvaiston nimissä missään tapauksessa ryhtyä, sillä se toisi lisää vihamiehiä.
Sähköpostitse hän kutsuu uusliberalismia haukkumasanaksi, jota käyttävät ei-taloustieteilijät, jotka haluavat maksimoida julkisen sektorin, eli valtion ja kuntien osuuden bruttokansantuotteesta.
Kuten ideologisissa asioissa usein, erimielisyys johtuu siitä, että puolestapuhujilla ja vastustajilla on täysin vastakkaiset käsitykset siitä, mitä liberalismilla tarkoitetaan.
Klassinen liberalismi on valistusajan aate, joka oli voimissaan Ranskan vallankumouksen aikaan. Voikin yksinkertaistaa, että liberalisteiksi itseään kutsuvat pitävät edelleen vallankumouksen sääntelyvallasta vapauttavaa iskulausetta ”vapaus, veljeys, tasa-arvo” ajattelun keskeisenä sisältönä.
Oppi-isä on Margaret Thatcherin ihailema filosofi Friedrich von Hayek, joka oli sitä mieltä, että vapaa markkinatalous on ainoa tie yksilönvapauteen.
Muiden mielestä uusliberalismi on kaikkea muuta kuin iskulauseita: se on hyvinvointivaltiolle vastakkaista ihmisarvoa polkevaa säätiökapitalismia. Sellaista kuin Thatcherin epätasa-arvoisessa Iso-Britanniassa.
Väittelijät ovat myös erimielisiä siitä, kuinka liberalistinen Suomi on tänä päivänä. Lepomäen mukaan täällä ollaan menossa kohti valtion kontrolloimaa suunnitelmataloutta, kun taas esimerkiksi kansainvälisen politiikan professorin Heikki Patomäen mukaan uusliberalistinen vallankumous on tapahtunut jo aikaa sitten.
Vasemmistoliiton listoilta eduskuntaan pyrkinyt Patomäki selittää kirjassaan Uusliberalismi Suomessa, että kenenkään ei ole tarvinnut tunnustautua uusliberalistiksi, sillä ulkomaiset asiantuntijaelimet, kuten EU ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF, ovat ujuttaneet thatcherilaisia uudistuksia Suomeen 1980-luvulta saakka.
Yksilöllä ei ole ollut päätöksiin mitään sanottavaa, vaikka se juuri on liberalismin idea. Asemasota ei kulje nimellä ”oikeisto vastaan vasemmisto” vaan ”uusi vastaan vanha”.
Siinä Patomäki ainakin on oikeassa, että eduskunnasta on hankalaa nimetä ketään liberalismin puolestapuhujaa. Edes puoluehistoriaa ja liberalismia Turun yliopistossa tutkiva Vesa Vares ei keksi yhtäkään.
Sen huomasi, kun kokoomusnuoret julkaisi periaateohjelmansa viime syksynä. Emopuolue irtisanoutui siitä saman tien. Ohjelmaa kutsuttiin hurjaksi, sensaationhakuiseksi ja äärioikeistolaiseksi.
Ei se ollut sitä ollenkaan, Tampereen yliopiston hallintotieteiden professori Risto Harisalo sanoo. Hän toimii Vesa Kanniaisen tapaan Liberan asiantuntijana eli bloggaa ajatushautomon sivuille ja äänittää sinne podcasteja.
Harisalo on kirjoittanut liberalismista 1990-luvulta saakka, vaikka sanoo monesti leikillään miettineensä, että olisi pitänyt jättää sikseen.
Hän muistelee, miten Tampereen ylioppilaslehti arvioi hänen kirjansa lausumalla, että on käsittämätöntä, miten yliopistossa voi olla joku, joka kirjoittaa niin täydellistä soopaa.
”Ei kokoomusnuorten ohjelmassa ollut mitään niin raflaavaa, kuin annettiin ymmärtää, eivät ne olleet kovin radikaaleja ajatuksia. Liberalismista ei vain voi jutella myönteiseen sävyyn. Siksi on hyvä, että joku antaa sille kasvot, niin kuin Elina Lepomäki.”
Lepomäki ei valita. Natsi-jutuista hän ottaa totta kai itseensä, mutta ei auta, jos haluaa rikkoa tabuja ja herättää keskustelua. Ja sitä hän nimenomaan haluaa.
Lepomäki puhuu kärkevästi, mutta varoo selkeästi kuulostamasta kaikkitietäväiseltä.
”En mä todellakaan kuvittele olevani oikeassa kaikessa, mutta ihmisten pitäisi saada päättää itse omista asioistaan. Kaikki tämä sääntely on ihan kohtuutonta. Kohta meille kerrotaan, minkälaisissa vaatteissa me saadaan mennä toukokuussa ulos”, hän sanoo.
”Se on jotenkin niin ahdistavaa, ettei se voi mitenkään johtaa kovin terveeseen ihmisluonteeseen pitkällä tähtäimellä.”
Julkisen sektorin koko on Lepomäen mukaan aivan liian suuri, jotta talous voisi toimia kunnolla. Valtion tulisi huolehtia ensisijaisesti sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta, oikeuslaitoksesta sekä köyhäinavusta, mihin riittäisi kymmenen prosenttia bruttokansantuotteesta. Nyt julkisen sektorin koko on 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Jatkuva kasvu johtaa siihen suunnitelmatalouteen, jossa ihmisillä ei ole mitään sananvaltaa mihinkään, kuten Kreikassa on käynyt, Lepomäki uskoo.
Siihen pitää puuttua jo sen takia, että vuosikymmenien saatossa hyvinvointivaltiosta on tullut sellainen sakramentti, ettei siitä saa sanoa poikkipuolista sanaa.
”Kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän sosiaalidemokraattisia ja naimisissa työmarkkinajärjestöjen kanssa. Koko pieni klikki käy pikkutunneilla samassa Levin mökissä kaljalla.”
Enää ei vain eletä siinä maailmassa, jossa hyvinvointivaltio rakennettiin. Työmarkkinat ovat muuttuneet viidenkymmenen vuoden takaisesta, yrittäjyys on aivan toisenlaista. Pienillä kasvuyrityksillä ei ole varaa palkata työntekijöitä, mikä vähentää työpaikkoja, mikä taas vähentää työllisyyttä, Lepomäki sanoo.
Jos ihmiset saisivat esimerkiksi solmia työsopimuksensa itse, pienet kasvuyrityksetkin uskaltaisivat tarjota töitä. Palkka kasvaisi sitä mukaa, kun oppisi lisää.
”Ensisijaisesti ihmiset pitäisi saada tajuamaan, että kaikki on itsestä kiinni, kyllä sä pystyt vaikuttamaan. Arvostan ihmisiä, jotka on saaneet elämässään paljon aikaan ja joilla on hyvä asenne. Mikä mä olen sanomaan, millainen se on, mutta mun mielestä sellainen, että on valmis ottamaan selvää ja vaihtamaan kantaansa, sellainen what`s out there for me -ajattelu.”
Hän tuskin tarkoittaa pelkästään itseään, mutta tietää kyllä edustavansa nimenomaan oikeaa asennetta. Elämäkatsomus on muotoutunut oman kokemuksen kautta.
TKK:ssa ollessaan Lepomäki löi veljensä kanssa vetoa siitä, kumpi pääsisi kauppakorkeakouluun. Veli ei päässyt, sisko pääsi ja voitti kaljakeissin. Vitsi tai ei, Lepomäki kävi koulun loppuun, eihän hän tiennyt mitään taloudesta, mutta halusi oppia.
Hän on tuplamaisteri omien sanojensa mukaan vain siksi, ettei osannut ilman opintoja mitään niin arvokasta, mistä työnantaja olisi ollut valmis maksamaan.
Puheessa vilisevät englanninkieliset sanat ovat peräisin rahoitusmaailmasta, jossa Lepomäki on kasvanut.
Hän teki diplomityönsä Nordealle ja jäi sinne. 22-vuotiaana pomo siirsi hänet Kööpenhaminaan, jossa headhunterit alkoivat soitella Lepomäkeä muualle töihin. Se tuntui aluksi hienolta, kunnes Lepomäki tajusi, ettei siinä ollut mitään erikoista, ei hän ollut mitenkään special, siten kunnolliset työmarkkinat vain toimivat.
Seitsemän pankkia tavattuaan hän hyväksyi RBS:n tarjouksen ja muutti Lontooseen. Se sattui sopivaan saumaan, hän oli juuri eronnut pitkäaikaisesta poikaystävästään ja pystyi lähtemään Pohjoismaita pidemmälle.
Cityssä oli pankkia pankin perään, siellä oltiin kuin muurahaiset rivissä kaksisivuisen pukeutumisohjeen verhoamina. Toisin kuin Suomessa, kaikki eivät olleet kauppatieteellisestä, vaan kovin erilaisista koulutustaustoista. Osaaminen, oppimishalu ja asenne ratkaisivat, eivät paperit.
Lontoossa ollessaan Lepomäki aloitti jatko-opinnot TKK:n systeeminanalyysin laitoksella. Ei taaskaan siksi, että halusi tohtorin tittelin, vaan siksi, että lentokoneita odotellessa olisi jotain järkevämpää tekemistä kuin iltapäivälehtien lukeminen.
Työkseen Lepomäki seurasi tarkasti eri maiden markkinoita ja sijoittajien arvostuksia. Vaikka Suomen talousluvut näyttivät vuonna 2007 erinomaisilta – velkaa oli vain vähän yli 30 prosenttia bruttokansantuotteesta – Lepomäestä tuntui, että kymmenen vuoden päästä kotimaalla menisi kaikista Euroopan maista huonoiten. Isot uudistukset, kuten eläkeremontti, olivat tekemättä. Siitä seuraisi suomeksi sanottuna kusiset paikat.
Tunne vahvistui, kun Euroopan talous taantui vuonna 2008 ja eurokriisi aiheutti laman. Suomi hoiti kriisiä ottamalla koko ajan enemmän velkaa ja tukemalla muita maita, kuten Kreikkaa.
Eduskunnassa pitäisi olla paljon enemmän ihmisiä, jotka ymmärtävät jotain taloudesta, Lepomäki muistaa ajatelleensa. Kaikki liittyy tavalla tai toisella talouteen.
Vuonna 2010 Lepomäki palasi Suomeen odottamaan esikoistaan. Hän oli tavannut Lontoossa pankkialalla työskentelevän miehen ja mennyt naimisiin.
”Ajattelin silloin, että hitsi, vuonna 2011 on vaalit ja mähän olen silloin äitiyslomalla, mulla on hirveästi aikaa”, Lepomäki sanoo.
Hän soitti Uudenmaan kokoomuksen piiritoimistoon ja tarjoutui ehdolle eduskuntavaaleihin. Hän teki niin siitäkin huolimatta, että kansanedustajilla ei ole hänen mielestään juuri sanomista mihinkään. Hallitus tekee politiikkaa, johon ei pysty vaikuttamaan äänestämällä.
Silloinen Espoon piirin aluesihteeri Mika Airinen vakuuttui referensseistä, ulkomaan työkokemuksesta ja ”poliittisfilosofisesta asennoitumisesta”. Hän toteaa, että vaikka Liberan myöhemmin esittämät ajatukset eivät olleetkaan pöydällä ehdokkuuskeskustelussa, puolueen sisälle mahtuu erilaisia suuntia ja painotuksia.
Lepomäki kampanjoi vauvan ehdoilla, siis lähinnä netissä. Joku saattaa muistaa vaalivideon, jossa hän istuu Iiro Viinasen kanssa lukemassa uutisia suomalaisten ostovoiman noususta ja valtiontalouden ylijäämäisyydestä.
”Eiks ois kiva, jos tää ois totta”, Lepomäki sanoo kameralle.
Se on kaikkea muuta kuin totta. Julkinen velka on nyt bruttokansantuotteeseen suhteutettuna tuplat seitsemän vuoden takaisesta, lähes 60 prosenttia. Se on enemmän kuin 1990-luvun laman aikaan ja aivan velkakaton rajoilla. Jos raja rikkoutuu, EU saattaa alkaa valvoa taloudenhoitoa.
”Mun mielestä on hyvinvointivaltion irvikuva, että Suomea edelleen markkinoidaan sillä, että pidetään heikoista huolta. Faktahan on, että kun ollaan kriisissä, kaikkein heikoimmassa asemassa ovat ne, jotka ovat muutenkin heikossa asemassa.”
Lepomäen mukaan hallituksen suunnittelemat veronkiristykset eivät ole säästöä.
”Suomessa kaikki tähtää siihen, että onko tämä tasa-arvoista. Se on hyvä, mutta mun mielestäni ainoa arvo on, että kaikki lähtisi mahdollisimman tasa-arvoiselta pohjalta, ei että kaikki tulevat maaliin samaan aikaan.”
”Olisi hirveän ahdistavaa olla pikajuoksija, joka katsoo koko ajan taakseen, että pitääköhän vähän hidastaa, ettei muut jää
jälkeen.”
Talous ei ole nollasummapeli, jossa olemassa olevia nappuloita jaetaan mahdollisimman tasaisesti, päinvastoin, ihmisille pitäisi antaa mahdollisuus kasvattaa yhteistä pottia. Siksi tuloerot ovat hyvä asia.
”Miksi niitä pitää pienentää? Ne kulkevat käsi kädessä sen kanssa, että koko suure, mitä jaetaan, suurenee. Kun puhutaan oikeudenmukaisuudesta, puhutaan progressiivisen tuloveron puolesta.”
Mutta mitä korkeampi progressio, sitä enemmän pääomat keskittyvät vain sinne, missä niitä jo on, hän sanoo.
”On ihan helvetin epätasa-arvoista, jos ei omalla työllään pysty saamaan mitään aikaiseksi.”
Hän lisää, että on itse melko vaatimattomista keskiluokkaisista oloista ja ansainnut kaiken omaisuutensa itse. Töitä onkin tehty: verotietojen mukaan Lepomäki sai vuonna 2012 yli 238 000 euroa, eli noin 20 000 euroa kuukaudessa.
Rahoja hän sijoittaa suomalaisiin startup-yrityksiin, kuten eläinkokeita korvaavaan softaan, jätehuoltoa tehostavaan detektiolaitteeseen ja mittatilausfarkkuihin. Reaaliaikaisesti nettipalveluiden kieltä kääntävälle Transfluentille Lepomäki auttoi hommaamaan miljoonarahoituksen.
”Mä näen sen toisena tapana jeesata suomalaisia yrityksiä ja taloutta”, hän sanoo.
Lepomäki antaa myös hyväntekeväisyyteen, se kuuluu asiaan. Katastrofialueille, Punaiselle ristille, HelsinkiMissiolle, Ensi- ja turvakotien liitolle, Tukikummeille, Leijonille, mikrolainoina afrikkalaisille yrittäjille ja Liberan hallituksen Anne Bernerin vetämälle lastensairaalahankkeelle.
”Lastensairaala vain kertoo sen, että kun kansalaiset pistetään asialle, niin menee prioriteetit oikein. Onhan se helppo kohde, mutta kyllä yksityistä rahaa löytyy yllättäviinkin juttuihin, miettii nyt vaikka Veikko Hurstia.”
”Just kävin eilen katsomassa sitä leipäjonoa. Kävin tapaamassa siellä ihmisiä, ihan muuten vain.”
Se kuulostaatekopyhältä, muttei välttämättä ole. Jos puhuu suoraan tuloerojen puolesta, tuskin kuvittelee saavansa punavihreitä pyöräilijöitä puolelleen kertomalla, kuinka käy katsomassa köyhiä Kalliossa. Lepomäki on hyvin rehellisesti rikas.
Sillä at the end of the day markkinatalous on vain ja ainoastaan sitä, että kaikki hyötyvät, köyhätkin, hän sanoo.
Ajatusmaailma on lähempänä kokoomusnuoria kuin emopuoluetta ja Lepomäki onkin jonkin verran tekemisissä nuoriso-osaston kanssa. Hän muun muassa suositteli Susanna Koskea puheenjohtajaksi vaalimainoksissa ja saa vuolasta kiitosta Henri Heikkisen kirjoittamassa ”liberaaleja vaihtoehtoja” tarjoavassa Elämää hyvinvointivaltiossa -kirjassa.
Lepomäki kuitenkin korostaa, ettei sillä ei ole mitään tekemistä puoluekannan kanssa.
”Esimerkiksi keskustanuorten tavoiteohjelmassa on paljon enemmän sellaista, minkä kanssa mä olen samaa mieltä kuin kokoomusnuorten.”
Oman puolueensa johtamaa hallituspolitiikkaa hän kutsuu kokonaisuudessaan aivan täysin epäonnistuneeksi.
”Vaikka me olisimme kuinka oman itsemme sankareita, kuten pääministerin empowerment-puhe vaatii, on vähän outoa, että hallitus havahtui taloustilanteeseen kunnolla vasta viime kesänä. Sokea Reettakin näki, että on vähän haasteita ilmassa, mutta niille ei tehdä mitään, vaan pyydetään, että ihmiset olisi vain riemuissaan.”
Se on yhtä provosoivaa puhetta kuin ay-liikkeen haukkuminen. Siitä huolimatta Lepomäki on ensimmäinen pitkään aikaan, joka on saanut keskustelun liberalismista jossain määrin asiallisille raiteille.
Toinen Liberan viime vuonna tuottama raportti on nimeltään Perustili, tutkimusjohtajan yritys järjestää sosiaaliturva uudelleen. Esittelyvideolla Tuomas Enbuske selittää, miten henkilökohtainen lainapohjainen tili kannustaisi työntekoon ja siirtäisi tulonsiirron jokaisen omiin käsiin. Sillä voisi uudistaa eläkesysteeminkin.
Vastaanotto oli aivan toisenlainen kuin ammattiyhdistysliikejulkaisun: juuri kukaan ei kutsunut esitystä pamfletiksi vaan hyväksi avaukseksi. Sitä mieltä olivat esimerkiksi julkaisutilaisuudessa puhuneet sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo ja vihreä kansanedustaja Osmo Soininvaara.
”Tämä on politiikkaa totta kai. Mulle tämä on jatkumoa poliittisesta heräämisestä, joka on jatkumoa vitsistä eli tästä äitiyslomahankkeesta”, Lepomäki sanoo.
Hanke johti 3 144 ääneen, mikä on enemmän kuin esimerkiksi pitkäaikainen kokoomuspoliitikko ja entinen ministeri Suvi Lindén sai. Lepomäki pääsi varasijalle.
Jos ja todennäköisesti kun Alexander Stubb pääsee europarlamenttiin toukokuussa, Suomen eduskuntaan nousee ainoa kansanedustaja, joka uskaltaa tällä hetkellä sanoa ääneen olevansa liberaali.
”En mä ole missään nimessä romuttamassa valtion vahvaa roolia, ei julkisen sektorin koko tule sataan vuoteen olemaan kymmentä prosenttia”, Lepomäki sanoo.
Eikä sen pitäisikään olla, Sveitsin mallin mukainen 40 prosenttia olisi realistinen ja riittävä tavoite.
Hän on ennen kaikkea käytännön ihminen. ”En mä tiedä, mitä mä siellä alkaisin tehdä näin loppukaudesta. Ehkä mä odottelen niitä kutsuja dokaamaan ympäri Leviä.”
Teksti: Aurora Rämö
Kuvat: Jussi Särkilahti
