Lumi lähti vihdoin, maa ja meri tulivat esiin. Miten hyvältä asvaltti ja hiekka tuntuvatkaan tennarinpohjien alla!
Viimein pääsee lenkille lipsumatta, eikä tarvitse väistellä hiihtäjiä. Oikeastaan minua ei häirinnyt väistely, vaan se mahdollisuus, että joku alkaisi valittaa, koska lenkkarit jättävät pienet kolot hiihtolatujen viereen.
Kuka tahansa vastaantulija saattaa olla kaupunkivalittaja.
Keväällä horroksesta heräävät toiset valituksen aiheet. Esimerkiksi skeittarit, graffitit, koirankakat, tupakantumpit, pyöräilijät, autoilijat, kävelijät, pussikaljoittelijat, terassit ja konsertit.
Kuuntelin Radio Helsingistä apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurin kyselytuntia. Alkoi naurattaa, kun kaupunkilaisten kysymykset koskivat sitä, mitä kaikkea Helsingissä voisi vielä rajoittaa. Voisiko esimerkiksi koirat kieltää?
Pekka Sauri vastaili rauhallisesti. Sauri, jonka lentävä lause on ”kaupunki olemme me”. Me, jotka käytämme kaupunkia yhdessä ja ilmeisesti ärsytämme toisiamme jatkuvasti.
Eräs nuori arkkitehti kertoi, että nykyään halutaan suunnitella sellaista kaupunkitilaa, jossa ihmiset voivat viettää aikaa ulkona, yhdessä. Esimerkiksi skeittaamiseen sopivia penkkejä ja kaiteita.
Ennen pitkää joku alkaa kuitenkin valittaa skeittareista, ja kaupungin työmies käy poraamassa tapit lautojen esteeksi.
Sitten kaikki on hyvin. Entinen skeittiparkki on tyhjää joutotilaa, ja on mukavan hiljaista. Arkkitehti muisteli Kallion Wamma-parkia, jonka omatekoiset rampit purettiin muutama vuosi sitten. Nyt niiden tilalla ei ole mitään. Kaikki voittavat, kun kukaan ei voita.
Hassua, että skeittipyörien rullaus kuulostaa jonkun korvaan pahemmalta kuin autot, bussit ja ratikat. Toisaalta nuoret liikkuvat pelottavan suurissa ryhmissä ja saattavat koska tahansa tehdä rikoksen. Tai ainakin sylkeä purkan katuun.
Johtuukohan valittaminen siitä, että suomalaiset ovat vasta muuttaneet korvesta kerrostaloon ja sielu haikailee takaisin, no, vaikkapa Pohjois-Karjalaan?
Kävin työkeikalla Lieksassa, jossa on noin 12 000 asukasta. Kaupunginjohtaja kertoi vinosti hymyillen, että aina kun Lieksassa on enemmän kuin kaksi ihmistä liikkeellä, sitä pidetään ruuhkana. Erityisesti lieksalaisia olivat käyneet korpeamaan maahanmuuttajat, jotka saattoivat kulkea kadulla kolme rinnakkain.
Nyt asia on ratkaistu. Viime vuonna Lieksan pääkatua levennettiin ja vedettiin kunnon pyöräviimeiSet
Sanat kaistatkin. Kohta bulevardille kasvavat puut, ja tie on suora ja leveä kuin kiitorata.
Harmaana huhtikuisena päivänä toivoin, että tiellä olisi näkynyt edes kolme kävelijää kerrallaan.
Tykkään asua Helsingissä, koska täällä on ihmisiä. Sen pitäisi olla kaupunkilaisen vähimmäismääritelmä.
Teksti: Noora Mattila
Kuva: Nick Tulinen
Kirjoittaja on toimittaja ja Ylioppilaslehden kolumnisti, joka tulee päivittäin ajatelleeksi.
