Hannun ja Kertun lapsuudenkokemus piparkakkutaloon noidan vangiksi joutumisesta sinetöi heidän ammatinvalintansa: sisarukset ovat aikuistuttuaan ryhtyneet noitia jahtaaviksi palkkionmetsästäjiksi.
Näin siis helmikuussa ensi-iltansa saaneessa Tommy Wirkolan elokuvassa Hannu ja Kerttu: Noitajahdissa. Tämä on nyt se elokuva, jossa Pihla Viitala tekee hartaudella odotetun Hollywood-debyyttinsä.
Kerttu (Gemma Arterton) käyttää sujuvasti varsijousta. Jalassaan hänellä on tiukat pakaroita korostavat housut.
Ulkoisesta reippaudesta huolimatta on öitä, jolloin Kerttu ei saa unta yläsängyssään. Hän miettii, miten äiti ja isä saattoivat hylätä hänet ja Hannun (Jeremy Renner) metsään.
Hannu-veli taas kieltäytyy käsittelemästä traumaa. Mielenvamman lisäksi Hannulle €¨on surullisesta lapsuudentapahtumasta jäänyt ikävä vaiva: diabetes. Noidan talossa hänet pakotettiin syömään ylen määrin karkkia. Hannun pitääkin aina parin tunnin välein ottaa näyttävästi reiteensä pistos insuliinia.
Elokuvassa noidat ovat kieroja ja näyttävät gooteilta. Kun ne lentävät, taustalla soi teknomusiikki, ja noidat näyttävät siltä kuin olisivat vetäneet ekstaasia.
Ihan viihdyttävää, mutta yhdentekevää.
Vuotta 2001 voi pitää fantasiaelokuva-buumin alkulaukauksena. Silloin ensi-iltansa sai ensimmäinen Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuva, Sormuksen ritarit. Samoin ensimmäinen Harry Potter -elokuva, Chris Columbuksen ohjaama Harry Potter ja viisasten kivi.
Siitä lähtien olemme himoinneet loputtomasti fantasiaelokuvia. Ja maksaneet siitä ison läjän rahaa.
Harry Potter -elokuvat ovat yhteenlaskettuna tuottaneet 7,3 miljardia dollaria, enemmän kuin mikään muu elokuva. Toki Potter- elokuvia tehtiin se huimat kahdeksan.
Taru sormusten herrasta -elokuvat taas ovat tuottaneet arviolta kolme miljardia dollaria.
Nyt meistä itse asiassa tuntuu, että olemme nähneet aivan kaiken, mitä fantasiagenrellä on tarjota. Ainakin aihepuolella. Buumi on synnyttänyt elokuvia niin antiikin myyteistä kuin supersankareista. Ainoastaan Raamatun henkilöihin ei toistaiseksi ole koskettu. Mutta siihenkin on tulossa muutos: odotan kovasti ohjaaja Steven Spielbergin elokuvaa Mooseksesta. Sen kuvaukset aloitetaan tänä keväänä.
Elokuvan on tosin mainostettu olevan draama. En ymmärrä miksi: ainakin aihepiirissä olisi ainekset mehevään fantasiaelokuvaan, jossa päähenkilö saa taikavoimillaan Punaisen meren jakautumaan.
Fantasia alkaa olla loppuun kaluttu, joten nyt Hollywood ammentaa tarinansa saduista.
Toissa vuonna ensi-iltansa sai Catherine Hardwicken ohjaama pastissi Red Riding Hood – Punahilkka. Viime vuonna vietettiin oikeaa Lumikki-vuotta. Sadun innoittamia elokuvia nähtiin kaksi: Tarsem Singhin elokuva Kerro, kerro kuvastin, sitten Rupert Sandersin Lumikki ja Metsästäjä.
Tämän vuoden satutarjonnan aloittaneen Hannu ja Kerttu -elokuvan alkutrailerit kertoivat, ettei loppua satubuumille näy. Tänä vuonna näemme ainakin Jaakko ja Pavunvarsi ja Oz ihmemaassa -satujen uudelleentulkinnat.
Televisiokin on täynnä satua. Juuri nyt pyörivät Olipa kerran– ja Grimm -tv-sarjat, jotka molemmat ammentavat klassisten satujen maailmasta.
Hollywoodin satukuvaukset ovat sulkeneet yhden ympyrän satujen historiassa. Grimmien veljekset keräilivät suullisesti kerrottuja kansansatuja ja kokosivat niistä legendaarisen satukokoelmansa. Sadut olivat järjettömän raakoja. Tuli ajanjakso, jolloin se oli ihmisille liikaa, ja teoksesta siloteltiin pois raaimmat kohtaukset.
Nyt on palattu ajassa taaksepäin Grimmin alkuperäisen satukokoelman henkeen: Hollywood räjäyttää valkokankaalla noidat surutta märiksi läikiksi.
Mutta yhdessä mielessä Hollywoodin sovitukset saduista eivät ole uskollisia alkuperäisversioille: enää satu ei kouli ihmistä yhteiskunnan jäseneksi. Satuelokuvat kertovat sitä samaa tarinaa kuin muukin viihde. Niissä yksilö löytää itsensä ja selviytyy vaikeuksista lopulta voittajana.
Miehet ja naiset ovat perinteisissä rooleissa: sankari voi olla paikoin neuvoton, mut€¨ta lopulta hän on kivikova maskuliinisuuden ruumiillistuma. Sankaritar on kovaksikeitetty misu, joka iskee päätänsä aukovan möhömahamiehen nenän headputt-lyönnillä murskaksi, kuten Noitajahti-elokuvan Kerttu.
Miksi Hollywood on nyt niin innoissaan saduista?
Yhden syyn jo mainitsin: fantasiabuumi on kestänyt niin pitkään, että käsikirjoittajat kaivelevat laarinpohjia.
Lisäksi nykyinen elokuvatekniikka mahdollistaa satumaailman metamorfooseille ja yliluonnollisuuksille ennennäkemättömän upeita toteutusmahdollisuuksia.
On kuitenkin muutakin, kuin laarinpohjien kaivelu.
Satu on kuolematon. Ihminen tarvitsee satunsa. Sadut ovat kirjallisuuden laji, joka on meille aivan läpikotaisin tuttu.
Se, joka valheellisesti väittää lukeneensa Dostojevskia, jää huijauksesta nopeasti kiinni. Mutta jos sinua vaaditaan referoimaan Tuhkimon juonikuvio, se sujunee vaivatta.
Tuhkimon varhaisin versio on paikallistettu Kiinaan noin vuoteen 850. On aika uskomatonta, että tänään valkokankaalla nähtävät tarinat ovat eläneet useimmissa maailman kulttuureissa jo satoja vuosia.
Syy siihen on genren perusluonteessa. Ihminen on vuosisadasta ja paikasta riippumatta kiinnostunut rakkauden, vihan, koston ja kateuden tunteiden käsittelystä. Juuri sitä sadut tekevät. Ja juuri sitä Hollywood rakastaa.
Match made in heaven, sanoisi studiopomo.
Vaikka uusin Hannu ja Kerttu -elokuva olisi kuinka ontto, se liikuttaa edes vähän. Jokainen on joskus pelännyt tulevansa hylätyksi metsään. Ainakin kuvainnollisesti.
Toivon ja uskon, että vielä nähdään se päivä, kun joko Scarlett Johansson tai Natalie Portman pokkaa Oscarin lapsuuteni suosikki-sadusta Lumivalko ja Ruusunpuna.
Toistaiseksi saduista on nähty enimmäkseen yhdentekeviä komediallisia versiointeja. Saduissa olisi kuitenkin ainesta myös oikeisiin, koskettaviin draamaelokuviin.
Teksti: Johanna Mitjonen
Kuva: Noora Isoeskeli
