Onko Enkeli-Elisan luonut Minttu Vettenterä merkittävä kirjailija? Ei tietenkään ole. Ja ehdottomasti on.
Lienee selvää, että Vettenterän omakustanteista romaania Jonain päivänä kaduttaa ei tulla kiittelemään yhdessäkään kritiikissä tai palkintoraadin lausunnossa. Eikä sitä todetakseen tarvitse lukea sivuakaan itse teoksesta: jo Vettenterän rutkasti siteeratut, vähän naiivit ja kömpelön dramaattiset blogikirjoitukset kielivät hänen kynänsä tylsyydestä.
Mutta eiväthän kirjat kirjailijaa tee, eivät enää nykyään. Välillä tuntuu siltä, että kirjallinen tuotanto on usein vain välttämätön pohja kaikelle muulle: kolumnoinnille, lehtijutuille ja bloggaamiselle. Lisäksi, kuten taiteen tutkijat tietävät: oikeastaan mitä tahansa voi tarkastella kokonaistaideteoksena. Niinpä teos voi aivan hyvin laajeta itse kirjan ulkopuolelle laajemmaksi, käsitteelliseksi kokonaisuudeksi. Silloin sen yhteiskunnallinen vaikutus voi olla kirjan kansien väliin rajoittuvaa tarinaa monitasoisempi.
Näinhän Minttu Vettenterän Enkeli-Elisa-projektille nimenomaan on käynyt. Kiusattu ja itsemurhaan päätynyt Enkeli-Elisa on yleisönsä mukaan osallistava kertomus, joka sekoittaa totta ja keksittyä kirjan lisäksi sosiaalisessa mediassa. Facebookista jo poistetussa Enkeli-Elisa-ryhmässä yli 40 000 ihmistä osoitti tukensa itsemurhaan päätyneelle 15-vuotiaalle, tämän vanhemmille ja lankoja käsissään pitelevälle Minttu Vettenterälle. Kyseessä oli ja on ainutlaatuinen ilmiö, jonka pieni osa on itse kirja. (Sitäkin on muuten myyty yli 2 000 kappaletta, eli ei lainkaan kehnosti).
Ja kaiken tämän Vettenterä on toteuttanut omakustanteisesti, apunaan vain mielikuvituksensa, intonsa ˆ’ ja tietenkin se sosiaalinen media.
VETTENTERÄ ei tokiole ainoa netin kautta itsensä tunnetuksi tehnyt kirjailijanalku.
Henna Helmi Heinonen herätti pari vuotta sitten huomiota blogillaan, jossa hän markkinoi esikoiskirjailijuuttaan jo ennen kustannussopimusta. TV-haastatteluissa ja esimerkiksi Image-lehden laajassa artikkelissa pohdittiin, saako sitä nyt noin vain julistautua kirjailijaksi.
Heinosen esikoisteos Veljen vaimo ilmestyi Arktisen Banaanin kustantamana keväällä 2011. Nykyään hän on yhtä ehta kirjailija kuin kuka tahansa muukin: toinen teos ilmestyy loppuvuodesta, ja Heinonen on pitänyt esimerkiksi kirjablogia Iltalehdessä ja laihdutusblogia Ilta-Sanomissa.
Laadukkaan kirjallisuuden sijaan Heinosen menestyksestä on kiittäminen sitä, että hän oli jo ennen ensimmäistäkään kustannussopimusta tehnyt sen, mitä kohtaan useimmat kirjailijat kokevat luontaista vastenmielisyyttä: brändännyt itsensä.
Heinonen kuten Vettenteräkin menestyy, koska hän on ottanut kirjailijan ammatin haltuun etevämmin kuin useimmat Oikeat Kirjailijat. Siis sellaisena kuin 2000-lukumme on sen tottunut määrittelemään: vähän kirjoja, enimmäkseen kaikkea muuta.
Vettenterälle se muu on kuitenkin toistaiseksi tarkoittanut fiktion laajentamista kirjamuodosta sosiaaliseen mediaan.
AKATEEMISISTA KIRJOITTAJISTA ja kriitikoista koostuvassa joukkoblogi Luutiissa on väännetty Vettenterän kirjailijuudesta paljon. Kritiikin Uutisten päätoimittaja Aleksis Salusjärvi toteaa blogissa, että ”Minttu Vettenterä saattaa olla 2010-luvun merkittävin neromyyttiä riisuva kirjailija.”
Ei sillä, että 1800-lukulainen ajatus kirjailijasta luovana poikkeusyksilönä enää vallalla olisikaan. Mutta viimeistään Vettenterän kaltaiset tapaukset kuolettavat sen viimeisetkin kaiut ˆ’ siis jos Vettenterän kirjailijaksi tunnustaa.
Niin tekee Salusjärven lisäksi Luutii-blogiin kirjoittava kriitikko Maaria Pääjärvi: ”Kirjallisuuden pitkä traditio tuntee mitä kirjavimpia julkaisumenetelmiä ja mitä oudoimpia huijauksia, vedätyksiä ja vesityksiä. Mitkään niistä eivät mittaa kirjailijan ammattitaitoa. Jos vuonna 2012 joku on kirjailija, olkoon se Vettenterä”, hän toteaa. Vaikea väittää vastaankaan.
Sitä paitsi Vettenterä on täyttä avantgardea. Siis etujoukon kapinallista, totunnaisia rakenteita koettelevaa taidetta. Vettenterä on luonut jotain niin epäkorrektia, että instituutiot poliisista Kirjailijaliittoon tutkivat hänen tekemisiään.
KIRJAILIJALIITON puheenjohtajan Tuula-Liina Variksen mielestä Vettenterää ei tietenkään voi pitää oikeana kirjailijana. ”Fiktiivisen henkilön saa luoda, kun ilmoittaa sen olevan fiktiota”, hän linjaa Kotimaa24:n haastattelussa.
Ja kuin täkyksi marginaalin puolestapuhujille Varis sanoo pitävänsä ”eettisesti arveluttavana, että ensin esitetään tarina totena ja sitten vedotaan kirjailijan vapauteen. Moraalinen ristiriita ei ole ihan vähäinen.”
Missä moraalinen ristiriita, siellä avantgarde. Minttu Vettenterä, tuo omakustanteisista kirjailijoista omakustanteisin, onkin epäilemättä Varikselle oiva pelätti. Vettenterä jos kuka on uhka institutionalisoituneelle, perinteiselle kirjailijakuvalle, jossa kelvon kirjailijan on oltava hiottuja ja Ison Kustantamon julkaisukynnyksen ylittäviä teoksia suoltava persetyöläinen.
Se, että Vettenterä ei varmaankaan ole tarkoittanut tekemisiään miksikään avantgardistiseksi käsitetaiteeksi, on epäolennaista. Olennaista on, että sitä voi aivan perustellusti sellaisena tarkastella.
Eikä saa unohtaa Vettenterän projektin aitoa yhteiskunnallista merkittävyyttä. Hänen aikaansaamansa kiusaamisen vastainen ”välittämisen verkko” ei ole keinotekoista haihattelua, vaan kiistatta tuhansien ihmisten tuntoja kiteyttänyt ja niihin vaikuttanut ilmiö.
Mutta hus pois avantgarde ja yhteiskunnallisuus: loppujen lopuksi Minttu Vettenterän varsinainen saavutus on suorastaan ihailtavan yksinkertainen ja ennen kaikkea perinpohjin kirjallinen. Hänhän on onnistunut jokaisen kirjailijan perimmäisessä tavoitteessa: saanut ihmiset hetkeksi uskomaan johonkin keksittyyn.
Koko Enkeli-Elisa-teoksen – sillä teos se on – voi tietenkin mieltää huomiohakuisen mukakirjailijan valehteluksi. Mutta kyllä se samalla on kerrassaan mielenkiintoista, herkullisen monitasoista fiktiota.
Teksti: Erkka Mykkänen
Kuva: Nick Tulinen
