Opiskelijakaksio Turun Runosmäen lähiössä on täynnä piuhoja, valaisimia ja epämääräisiä vaateläjiä. Meneillään ovat Hankikanto-lyhytelokuvan kuvaukset. Elokuvassa lapsensa ja miehensä menettänyt äiti käy läpi suruaan betonilähiön karuudessa. Johto- ja kenkäkasojen yli meikattavaksi hipsii pääosan esittäjä, hieman väsyneen oloinen Manuela Bosco. Maskeeraaja hieroo näyttelijän silmien alle mustaa väriä.
”Eipä tarvi paljon lisäillä, mulla on mustat silmänaluset geeniperintönä ihan omasta takaa.”
Lyhytelokuvassa Bosco on Liratz, puoliksi israelilainen nainen, joka ajautuu hulluuteen lapsensa kuoleman jälkeen.
”Kun ei ole omia lapsia, samaistumispintaa rooliin täytyy löytää muual-ta. Jätetyksi tulemisen ja anteeksiannon tunteita ei täytynyt kauheasti kaivella.”
Bosco penkoo paljon omaa taustaansa rakentaessaan roolihahmojaan. Ja materiaalia kyllä löytyy: 29-vuotiaaksi hän on ehtinyt elää monta elämää. Savolais-italialaisen perheen kasvatti on kokenut muodonmuutoksen kurinalaisesta huippu-urheilijasta teatteria opiskelevaksi roomattareksi, holistisen hyvinvoinnin konsultiksi ja taidealojen freelanceriksi.
Rooleja on riittänyt.
”Suorittaja, kiltti tyttö, pelastaja, maailmanparantaja, vahva ja kypsä.”
Viimeiset kymmenen vuotta Bosco on työskennellyt vapautuakseen ahtaista määritelmistä. Urheilu-uran päättyminen, karismaattisen isän kuolema ja ongelmat oman kehon kanssa johtivat romahdukseen, jonka jälkeen käsitys itsestä oli laitettava uusiksi. Vanhat roolit oli ensin kiskottava päivänvaloon ja sitten jätettävä taakse.
”Rooleista vapaata minää on hirveän vaikea tavoittaa. Se karkaa käsistä kuin saippua.”
Hiekka pöllyää, kun Boscon sisarukset Manuela ja Carla riehuvat pituushyppypaikalla. Urheilukentät ovat rasavilleille sisaruksille tuttuja leikkipaikkoja, sillä heidän isänsä Carmelo työskentelee urheilufysiologian tutkijana. Tyttäret joutuvat usein isän koekaniineiksi.
”Jo 2-vuotiaana isä laittoi minut pomppimaan elektronisella matolla, joka mittasi lihasvoimaa.”
Tästä roolista Manuela Bosco ei pääse koskaan irti: vielä isänsä kuolemankin jälkeen hän on Carmelo Boscon tytär.
Professori Carmelo Bosco oli ympäri maailmaa arvostettu urheilututkija, joka väitteli liikuntafysiologian tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta. Suomessa hän rakastui Harri Kirvesniemen Anni-siskoon ja perusti Mikkeliin savolais-italialaisen perheen. Anni, Manuela ja Carla reissasivat isän työn perässä Italian ja Suomen väliä ja seurasivat, kuinka karismaattinen Carmelo onnistui keräämään kaikkialla ympärilleen valtavan ystäväjoukon.
Manuelan ja Carmelon suhde oli symbioottinen: Carmelo oli isä, ystävä ja uskottu, jolle tytär pystyi kertomaan kaiken.
”Olin aikamoinen poikatyttö, ja isä näki minussa paljon itseään. Tajusimme toisiamme.”
Kun Bosco oli varhaisessa teini-iässä, isä mittasi tyttärensä lihaksista solutyyppien määrää. Selvisi, että Manuelan lihakset sisälsivät enimmäkseen nopeita soluja – pikajuoksijalle ihanteellisesti. Asiat loksahtivat paikoilleen, kun Bosco juoksi 12-vuotiaana 60 metrin aitojen Suomen ennätyksen omassa ikäluokassaan.
”Isä oli taitava pedagogi: urheiluun ei koskaan pakotettu. En juossut isälle, vaan minulla oli vahva sisäinen halu siihen.”
Kesällä 1996 Bosco seurasi televisiosta, kun amerikkalainen Michael Johnson pinkoi Atlantan olympialaisissa historialliseen tuplavoittoon sekä 200 että 400 metrillä. Teinityttö teki suuren päätöksen: neljän vuoden päästä hän juoksisi Sydneyn olympialaisissa.
Siitä hetkestä lähtien elämä keskittyi urheiluhallille. Hän raahautui sinne suoraan koulusta, söi ja teki läksynsä siellä, välillä nuokkui väsymyksestä.
”Mutta koskaan en jättänyt treenejä välistä sen takia, ettei olisi huvittanut mennä.”
Isä valmensi tytärtään tutkijan tieteellisellä varmuudella. Edellytykset Manuelalla oli, joten huipulle pääsyyn tarvittiin vain rautaista itsekuria ja kymmeniä tuhansia toistoja.
”Olen luonteeltani suurpiirteinen boheemi. Jos en olisi syntynyt tähän sukuun, minusta ei varmaankaan olisi tullut urheilijaa. Olisin liiankin hulttio ilman urheilun tuomaa kuria.”
Kylillä lorvailu jäi välistä, kun Bosco puursi kohti olympiaunelmaa. Ei niin, että urheilumaailmasta olisi seksiä ja alkoholia puuttunut. Teini-ikäisten urheilijoiden hormonit hyrräsivät, ja alkoholia oli tarjolla urheilukisojen banketeissa. Mutta sekoilu ei koskaan voinut riistäytyä käsistä: palautumisajoista oli pidettävä huoli.
Vähän ennen olympialaisia Bosco juoksi elämänsä juoksun hallikisoissa Kuopiossa. Näin jälkikäteen hän ei muista siitä juuri mitään, mutta kokemus muutti tajuntaa pysyvästi. Äärimmäisen keskittyneessä flow-tilassa Bosco tunsi olevansa yhtä kaiken kanssa.
”Olin kirjaimellisesti dynamiittia: kun pistooli räjähti, minäkin räjähdin juoksemaan. En ollut se, joka juoksee vaan se, jota juostaan.”
Orgastisesta juoksusta syntyi epävirallinen maailmanennätys ja Suomen ennätys, joka pitää edelleen pintansa. Työ huippusuoritukseen yltämiseksi oli tehty, sen osoittivat myös lihaskuntotestit.
Niin kuin kunnon itsensälöytämistarinaan kuuluu, meni Boscon juoksu Sydneyssä päin helvettiä. Hänen vanhempansa olivat eronneet, isä oli löytänyt uuden kumppanin. Olympiastadionilla nuori aitajuoksija tunsi itsensä irralliseksi ja pelokkaaksi. Isä ei päässyt kannustamaan perheenlisäyksen vuoksi.
Bosco jäi 100 metrin aidoissa alkueriin, ja vaikka toinen juoksu naisten viestijoukkueessa sujui mainiosti (12. sija), alkoi olympialaisista huippu-urheilijan roolin vaiheittainen luhistuminen.
Eikä se ollut kaunista katseltavaa.
Vuosien myllerrykseen kuului valmentaja- ja lajivaihdoksia, loukkaantumisia ja paino-ongelmia molempiin suuntiin. Kaiken keskellä isällä todettiin pitkälle edennyt syöpä.
Jonkinlainen saturaatiopiste oli aitajuoksukilpailu, jossa Bosco tajusi kalkkiviivalla lähtölaukausta odottaessaan, ettei hänestä tuntunut yhtään miltään. Hän ei keksinyt yhtään syytä, miksi hänen pitäisi juosta henkensä edestä raidallisten muoviaitojen yli. Siitä hetkestä paluuta entiseen ei ollut.
”Muutoksen ei tarvitse tapahtua niin dramaattisesti, mutta olen ollut aina mustavalkoinen. Tarvitsin totaalisen romahduksen ja jälleensyntymisen.”
Romahdusta seurasi uskonkriisi, jota Bosco lievitti lukemalla valtavia määriä hengellistä kirjallisuutta. Hän tapasi ”henkisesti edellä olevia henkilöitä”, kiinnostui joogasta ja meditaatiosta, tutustui holistiseen hyvinvointiin ja löysi omat enkelinsä.
Yksi opus tuntui heti omalta. Se oli Carolin Myssin Hengen Anatomia, jossa käsiteltiin kehon energiakeskuksia ja ruumiin ja mielen hienosyistä yhteyttä. Kirjan tärkeimpiin opetuksiin kuului omaan intuitioon luottaminen.
”Pääni sisällä kaikui valtava määrä erilaisia ääniä, ja oli vaikea erottaa, mikä niistä oli minun omani ja mikä taas valmentajien, kavereiden, vanhempien tai yhteiskunnan.”
Bosco päätti luottaa ensisijaisesti omaan sisimpään ääneensä. Isän kuoleman jälkeen se sanoi: Italiaan.
Reilu vuosikymmen Sydneyn olympialaisten jälkeen Bosco on valmistunut näyttelijäksi. Lopputyössään hän vertaili flow-tilan saavuttamista urheilijan ja näyttelijän näkökulmista.
”Lavalla olemisessa on hyvin paljon samaa kuin urheilusuorituksessa. Kun rooli alkaa elää omaa elämäänsä, Manuela unohtuu. Flow-tilassa mikään ei huoleta.”
Koko urheilijauransa ajan Bosco kirjoitti, piirsi ja maalasi pöytälaatikkoon, mutta vasta pohjalla käyminen pakotti hänet seuraamaan luovuuttaan. Kun Bosco mietti, mikä hänet teki lapsena onnelliseksi, mieleen nousivat kuvat estradista ja Maija Poppasesta. Vastaan osuivat roomalaisen teatteriakatemian nettisivut, ja valinta oli selvä. Accademia Europea D`Arte Drammatican ovet aukesivat ensimmäisellä yrittämällä.
Intensiivisinä opiskeluvuosina urheilukupla puhkesi lopullisesti. Bosco huomasi nauttivansa siitä, ettei mikään tai kukaan yhdistänyt häntä urheiluun.
”Kasvu on roolien tiputtamista. Että pääsee maailmaan, missä ei tarvita selittelyä.”
Valmistumisensa jälkeen Bosco on heittäytynyt luottavaisesti freelancer-taiteilijan arkeen. Näyttelijän pätkätöiden ohella Bosco toimii henkisenä konsulttina muun muassa urheilijoille. Häntä kiinnostaa myös ulkomailla työskentely. Boscolle tärkeintä on, ettei hän tee enää mitään, mikä tuntuu pakotetulta.
Pakotettujen roolien hylkäämisestä kertoo myös Boscon esikoiskirja Ylitys, joka ilmestyy helmikuussa. Siitä piti tulla fiktiivinen romaani, jossa kovasti Manuela Boscoa muistuttava huippu-urheilija pui suhdettaan kovasti Carmelo Boscoa muistuttavaan isään. Kirjoittaminen kuitenkin tökki, ja Bosco tajusi väistelevänsä sitä, mistä hänen todella piti kirjoittaa.
”Vaihdoin kaikki fiktiiviset nimet oikeiksi ja päätin kirjoittaa mahdollisimman rehellisesti. Sen jälkeen oma ääni löytyi heti, ja kirja kirjoitti itse itsensä.”
KUKA
Manuela Bosco, 29, on entinen SM-tason pika-aituri, joka voitti kilpaurallaan Suomen mestaruuden sekä 100 että 400 metrin aidoissa. Mikkelin Kilpa-Veikkoja edustanutta Boscoa valmensi hänen isänsä, urheilufysiologian professori Carmelo Bosco. Urheilu-uransa jälkeen Bosco on opiskellut kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taidehistoriaa Jyväskylän yliopistossa sekä valmistunut näyttelijäksi roomalaisesta teatterikoulusta. Helmikuussa ilmestyy hänen esikoiskirjansa Ylitys. Helsingissä asuva Bosco joogaa, meditoi, harjoittelee maratonille ja liikkuu luonnossa.
Himottaa Sauna
Kaduttaa Lopetin pianonsoiton
Kyrpii Sana kyrpii
Sanat Verna Kuutti, kuva Pekka Niittyvirta
