Joskus 1980-luvun Mobira-humalassa Suomessa päätettiin luopua täystyöllisyydestä, valtionyhtiöistä ja pääomasääntelystä. Tilalle saatiin kaikenlaista siistiä: oli Walkmaneja, valuuttalainoja ja työvoimatoimistoistakin sai työpaikkojen sijaan ATK-ajokortteja. Kaikki ei siis enää lemunnut vain hyviltä idänsuhteilta ja radiouutisilta.
Aika nopeasti tosin huomattiin, että työttömyysaste on 20 prosentissa ja puolet kansasta syö masennuslääkkeitä. Joku kai siihen havahtui, että ei helvetti, nyt Suomi-kuva kärsii. Sitten jossain Sitran ja valtioneuvoston kanslian välimaastossa keksittiin ratkaisuksi, että mehän voitaisiin alkaa olla vaikka luovia, kun on tavallaan noita kännyköitä ja sitten näitä Alvar Aallon rumia taloja.
Aluksi se oli vain viatonta puuhastelua: Himasen Pekka antoi parran ja mahan kasvaa ja luennoi vähän human dignityä, maabrändiveljeskunta kirjoitti että Suomessa on tositosi puhdasta ja monta tietskaria. Joku jaksoi aina lohduttaa työtöntä paperimiestä kasvaneella T&K-rahoituksella.
Todellinen ongelma luovuuskohinasta tuli vasta jokunen kuukausi sitten. Ilmeisesti tässä vaiheessa Helsingin kokoomuspäättäjille oli kerrottu, että Espanjassa on sellainen Bilbao ja siellä Bilbaossa on sellainen Guggenheim-juttu. Ennen se Bilbao oli joku teollisuuskomposti, mutta nyt siellä on kasvuyrittäjiä ja kaikkia luovuushommia eikä kukaan käytä verkkareita.
Sitten ehdittiinkin jo yhteisesti päättää, että se on tässä taiteessa tämä meidän tulevaisuutemme. Jotenkin se tuntui vähän hassulta käänteeltä, kun vielä muutama vuosi sitten Kokoomus oli juntannut ex-nyrkkeilyselostaja Höyry Häyrisen Helsingin taidemuseon johtokunnan puheenjohtajaksi. Ainakaan vielä tässä vaiheessa kokoomusta ei näyttänyt sanottavammin häiritsevän esimerkiksi se, että lautakuntamatkalla Venetsian biennaalissa Höyry oli ängennyt itsensä keskelle näyttelytilaa nukkumaan ja alkanut kuorsata äänekkäästi.
Mutta toisaalta, ei Guggenheim-projektissa nytkään ole kyse taiteesta vaan epätoivosta. Viime vuosina julkiselta sektorilta on riistetty kaikki olennaisimmat talouspolitiikan välineet. Kehysbudjetoinnin ja EMUn aikakaudella aktiivinen suhdannepolitiikka on yritetty korvata ontolla luovuushöpinällä.
Kukaan ei varsinaisesti tiedä, miksi joku taidelaitos Katajanokalla kääntäisi Helsingin tai Suomen talouden nousuun. Pakko siihen on kuitenkin uskoa, kun ei muutakaan ole.
Lauri Holappa
