…on vähän outoja. No joojoo, se on Salatut elämät -klisee, mutta minkäs voit, se pitää meidän talon kohdalla täysin paikkansa. Jotta päästään oikeasti vauhtiin legendojen kanssa, pitää kertoa, keiden kanssa täällä oikein asutaan.
Sanotaan tähän alkuun, että mun mielestä monikulttuurisuus on ainoa tapa elää. Musta on mahtavaa, että Suomen koulutus on kilpailukykyinen ja houkuttelee opiskelijoilta ulkomailta, ja seinänaapurina voi olla joku Koreasta tai Etelä-Afrikasta.
Silti pitää kuitenkin olla oikeus myös sanoa, että eri kulttuuripiiristä kotoisin olevien kanssa voi olla välillä tosi eri linjoilla asioista. Siksi esittelenkin naapurisarjassa ykkösenä ne värilliset pojat, joita ilman asuminen olisi paljon tylsempää.
Erimielisyys numero 1
Mun mielestä meidän kerrostalo ei ole asuntola. Se yksi intialainen poika on selkeästi eri mieltä, koska se tekee läksyjä, kirjoittaa menestysromaania, whatever, käytävässä portailla istuen. Siis rappukäytävässä.
Erimielisyys numero 2
Mun mielestä nainen Suomessa saa pukeutua miten haluaa. Ne pitkäpartaiset, jonnekin Lähi-itään sijoittuvat pojat, joilla on mekko päällä ja munanpuolikas päässä, eivät tuijotuksesta päätellen ole samaa mieltä. Voi niitä hiljaisia hissimatkoja ja isoja, päässä pyöriviä silmiä. Kukaan ei sano mitään, mutta kyllä ne ajatukset voi melkein kuulla.
Erimielisyys numero 3
Mun mielestä meidän talo ei ole bändikämppä. Ne naapurit, jotka pitävät afrikkalaisen rumpuryhmänsä treenejä puolenyön aikaan, tuntuvat luulevan niin. Rytmit, huudot ja tömähdykset on sinällään tosi taidokkaita, mutta työssäkäyvänä ihmisenä mun on pakko pitää kiinni oikeudestani nukkua hiljaisuuden aikana. Tähän pieni poikkeus mieslinjaan, sillä kiljahduksista päätellen siellä on mukana myös naisia.
Jottei allekirjoittanutta leimata rasistiseksi äärifeministiksi, tulen tasa-arvoisuuden vuoksi esittelemään seuraavassa bloggauksessa hyvin hämäriä, ihan kotimaisia naisia. Koska meidän naapurit on vaan aika tapauksia.
Millaisia teidän naapurit on?
