Unohtakaa Islamabad. Terroristeja kasvaa Helsingin Ullanlinnassa.
Kun taiteilija Riiko Sakkinen tuli teini-ikään, hänen vakaa aikomuksensa oli ryhtyä väkivaltaiseksi vallankumoukselliseksi. Päätös kypsyi Tehtaankadun ala-asteella.
”Opettajat vittuilivat siitä, että äiti oli kommunisti. Ei me ihan duunareita oltu, mutta äiti oli yksinhuoltaja ja vaatteet hankittiin kirpparilta. Pistin silmään Kaivopuiston kakaroiden joukosta. Äiti tarjosi pioneeritoimintaa, kaverit amerikkalaista Star Wars -maailmaa. Se oli niin ristiriitaista, että kieltäydyin lopulta kummastakin. Siksi kyseenalaistan maailmanjärjestystä yhä vieläkin, en osaa muuta.”
Teininä Sakkinen lopulta omaksui äidin ideologian, mutta turboversiona.
”Äiti teki vaalityötä vasemmiston riveissä, mä halusin Kalashnikovin ja tappaa kaikki luokkaviholliset.” Seinällä oli fanijuliste Ilich RamÃrez Sánchezista, Shakaalina tunnetusta terroristista, joka vielä silloin oli vapaalla jalalla. Urasuunnitelmat muuttuivat vasta armeijassa.
”Koska halusin vakaasti terroristiksi, menin tietenkin armeijaan. Siellä oppii käsittelemään aseita. Kolmen päivän päästä lensin ulos, psykiatrin mukaan en kuulemma sopeutunut.”
Kyllä, Sakkinen vakuuttaa olleensa terrorismihaaveineen tosissaan. Kun homma kusi, hän päätti ryhtyä taiteilijaksi.
”Tajusin, että terroristin elämä on ylempien tottelemista ehdoitta. Kun mut potkaistiin intistä, ymmärsin rajani. Musta ei ole terroristiksi tai vallankumousjohtajaksi. Mun mahdollisuus on saada ihmiset ajattelemaan taiteen avulla.”
Kuvataideakatemian ovet eivät auenneet, ja nuori terroristinalku päätyi nöyryyttävästi R-kioskin myyjäksi. Parin viikon kuluttua hän sai potkut, omien sanojensa mukaan siksi, että ei myynyt turisteille karttoja vaan kannusti heitä hakemaan niitä ilmaiseksi turisti-infosta. Jäi aikaa taiteiluun, ja Sakkinen piti ensimmäisen näyttelynsä galleria Jangvassa.
”Hesari teki hyvän kritiikin ja pääsin kahdesti telkkariin. Ajattelin, että paskat koulutuksesta, kohta alkavat kuraattorit soitella ja pian olen Venetsian biennaalissa. No eivät soitelleet.”
Kolmannella yrittämällä Sakkinen pääsi sisään, ja lopulta myös Venetsian biennaaliin. Ei tosin kutsuttuna.
”Halusin kakuttaa biennaalin kuraattorin Harald Szeemannin. Mulla ei ollut kutsua, joten kiipesin aidan yli pizzapohja ja kermavaahtopurkki mukana. Homma kaatui siihen, etten löytänyt Szeemannia mistään.”
Valmistuttuaan Sakkinen muutti vaimonsa kotimaahan Espanjaan, ensin anoppilaan ja sitten alle 400 asukkaan kylään maaseudulla. Vaimo jätti taiteilijauransa ja ryhtyi kuvaamataidon opettajaksi.
”Tietysti olin luvannut, että musta tulee pian miljonääri.”
Hmm, miten radikaalikommunismi ja miljonääriksi tuleminen sopivat yhteen?
”En missään tapauksessa elä niin kuin opetan. Samat himot ja halut mullakin on. Kun vallitsevilla säännöillä kerran eletään, niin pitää yrittää tehdä elämästä mahdollisimman mukavaa. Kyllä mä ostan ison auton ja äänestän, vaikka en kannata kapitalismia enkä demokratiaa.”
Matka miljonääriksi on kesken, mutta ei mahdoton. Viidessä vuodessa Sakkisen teosten hinta on suunnilleen tuplaantunut, ja A4-kokoisesta piirroksesta maksetaan nyt noin 900 euroa. Tänä vuonna hänen töitään ovat hankkineet muun muassa Kiasma ja Helsingin kaupungin taidemuseot.
”Janne Gallen-Kallela-Sirén oli mun näyttelyssä viisi minuutta ja osti koko näyttelyn. Jonkun nuoren taideopiskelijan silmissä mä olen varmaan supermenestynyt, idoli, ja se haluaisi olla niin kuin mä. Olen onnistumisen rajalla. Kun kahden vuoden päästä tavataan, voin olla lopullisesti epäonnistunut, mutta voin olla miljonääri.”
Matkalla miljonääriksi Sakkinen on tehnyt muutakin kuin myynyt R-kioskilla. Ennen kuin teokset alkoivat mennä kaupaksi, hän työskenteli Espanjassa esimerkiksi viinitilan oppaana, klovnina, turistien mönkijä-safarien vetäjänä sekä madridilaisten bussikuskien englannin opettajana. Sakkinen lupasi vaimolleen, että jollei hän 35-vuotiaana tienaa yhtä paljon taiteilijana kuin vaimo opettajana, hän etsii muita töitä. 35-vuotissyntymäpäiviin on alle vuosi. Miten käy?
”Hyvin, sain täksi vuodeksi apurahan Taiteen keskustoimikunnalta. Sillä tulee toimeen. Ensimmäiseksi muuten laitatin hammasraudat. Musta ei oo yhtään kuvaa, jossa hymyilen, koska hampaat on olleet niin vinot. Olin unelmoinut raudoista kauan. Seuraavaksi laitatan posliinikuoret.”
Pieni espanjalaiskylä kuulostaa ammatilliselta itsemurhalta. Eikö taiteilijan pitäisi asua New Yorkissa, Berliinissä tai Pariisissa?
”Pidän itseäni kunnianhimoisena, mutta ehkä se ei ole totta. Kaikki isot ratkaisut, maalle muutto ja lasten hankkiminen, tappelevat ammatillista menestystä vastaan. Esikoinen on viisivuotias, nuorempi viisi kuukautta. En lähtenyt näyttelyihin Shanghaihin tai Meksikoon, vaan jäin hoitamaan poikaa. Olen hirveän tyytyväinen. Suomessa elämästäni olisi tullut kamalaa. Kun menin kuvataidelukioon, en ollut ikinä käynyt Kalliossa. Stockmannin pohjoispuolelta alkoi Lappi. Olen kiitollinen siitä, että nyt mulla on kokemuksia myös espanjalaista kylästä ja niistä ihmisistä. Jossain Ysibaarissa on helppo ihmetellä, miten joku voi äänestää Berlusconia. Muuttamalla pois alkaa kyseenalaistaa omia totuuksiaan.”
Paitsi omia totuuksiaan, Sakkinen haluaa kyseenalaistaa muiden totuuksia. Hänen taiteessaan toistuu kaksi aihetta: ruoka ja prostituutio. Hän piirtää ja valokuvaa loputtomasti räikeitä ruokapakkauksia sekä puhelintyttöjen ja prostituoitujen lehti-ilmoituksia. Niitä nähdään esimerkiksi tällä viikolla avautuvassa näyttelyssä Taidehallin studiossa.
”Ruoka on maailman tärkein bisnes. Myös prostituutiossa liikkuu valtavasti rahaa. Niiden kautta voi puhua koko maailmasta: rahasta, kulutuksesta, kulttuurien kohtaamisesta, migraatiosta.”
Sakkinen ei halua muuttaa maailmaa kertomalla, mitä ihmisten pitäisi ajatella. Hänen tavoitteensa on näyttää, millaisessa maailmassa nyt eletään. Kun ihmiset näkevät riittävän monta kuvaa puhelintytöistä ja omituisista ruokapakkauksista, he toivon mukaan alkavat kyseenalaistaa nykyistä maailmanjärjestystä.
”Vaikka onhan se vähän noloa, että pitää taidenäyttelyn kun voisi räjäyttää Rautatieasemalla pommin. Voin tässä luvata, että jos voitan ison taidepalkinnon, alan rahoittaa kommunistista terroristiryhmää. Olen ilman muuta stalinisti.”
Eikä ainoastaan stalinisti. Sakkinen kertoo kannattavansa totalitaristista sosialismia.
”Nyt viattomia afrikkalaislapsia kuolee nälkään. Se on oikea ongelma, jonka eteen me täällä kapitalisti-demokratiassa emme tee mitään. Poliitikot käyttävät energiaa sen miettimiseen, että pitäisikö joku renminbi devalvoida. Onko se muka joku oikea ongelma? Ei ole!”
”Jos pitää valita, haluan mieluummin totalitaristisen, kommunistisen systeemin, jossa luokkavihollisia kuolee keskitysleireillä teloitusjoukkojen edessä. Vaimon kanssa en voi puhua politiikkaa, koska se on lällärivasemmistolainen ja uskoo demokratiaan.”
Poliittisesta keskustelusta seuraa viikon mykkäkoulu. Viimeksi pariskunta riiteli Liu Xiaobon Nobelista.
”Vaimon mielestä demokratian takia kannattaa mennä vankilaan. Sehän on naurettavaa. Onko kukaan kertonut sille kiinalaiselle, minkälainen meno täällä demokratiassa on? Ei täällä poliitikolla ole valtaa, vaan yrityksillä. Tätäkö ne todella haluaa? Mä en todellakaan menisi tämän systeemin edestä vankilaan, mutta menisin loppuelämäkseni linnaan, jos sillä voisi pelastaa yhden nälkäänäkevän lapsen. Halusin terroristiksi, olin valmistautunut viettämään pitkiä aikoja vankilassa.”
Uskommeko Sakkista, kun hän sanoo olevansa stalinisti ja kannattavansa dissidenttien joukkomurhia? Ei ehkä kannattaisi. Hän on pelleillyt lehtien kanssa ennenkin. Vuonna 2000 hän esitti Helsingin Sanomien haastattelussa tanskalaistaiteilija Tal R:ää niin onnistuneesti, että toimittaja nieli syötin ja haastattelu julkaistiin. Sakkisen mukaan Hesarista ilmoitettiin, että taiteilija on vastedes mustalla listalla.
Uskotaan nyt kuitenkin, sillä häntä uskoo niin kovin harva. Länsimaassa taiteilija voi sanoa melkein mitä vain, ja se tulkitaan aina parhain päin. Kun Sakkinen ja hänen ystävänsä ja työparinsa Jani Leinonen pystyttivät viime vuonna Kiasmaan kylttejä, joissa toivoivat kaiken tuotannon siirtämistä Vietnamiin, katsojalle oli välittömästi selvää, että kyse on ironiasta. Kun Sakkinen kirjoittaa kylttiin Sosiaaliturva on lakkautettava!, ainoa tulkinta on, että Sakkinen ei halua lakkauttaa sosiaaliturvaa. Eikö suomalainen provosoidu?
”Ei, jos toinen suomalainen provosoi. Mutta jos joku Berlusconi tokaisee, että ruoka on pahaa, seuraa raivo ja maansuru.”
Yksi taideteos sentään jäi tekemättä. Sakkinen olisi halunnut kirjoittaa Kiasman seinään Rakastan döner-kebabia ja vihaan muslimeja. Se ei käynyt päinsä.
”Kiasman kuraattoriryhmä oli sitä mieltä, että lause ei ole rakentava. Lauseen kieltäminen ei kuulemma ollut sensurointia, vaan sisältökeskustelua.”
Yhdysvalloissa galleristi kieltäytyi ripustamasta teosta, jossa lukee Warm beds for wetbags. Teos, joka ehdotti asuntolapaikkojen (warm beds) antamista laittomille meksikolaissiirtolaisille (wetbags, halventava ilmaus) olisi ollut liikaa.
Etelä-Koreassa tulenarka teos päätyi näyttelyyn saakka. Teksti We love Samsung and Kim Il-sung aiheutti Sakkisen mukaan protesteja maan kaikissa suurimmissa lehdissä, käynnisti sekä poliisin että salaisen poliisin tutkinnat ja oli johtaa taidekoulun professorin erottamiseen. Kommunismin tai naapurimaan johtajan ylistäminen on laitonta, ja ylistykseksi teos Etelä-Koreassa tulkittiin.
Kaikki edellä mainitut Sakkisen älämölöä aiheuttaneet teokset ovat olleet tekstinpätkiä. Se johtuu siitä, että Sakkinen ei osaa piirtää. Tehtaankadun ala-asteella kuviksen numero oli 6, eikä Sakkinen omien sanojensa mukaan ole juuri siitä kehittynyt.
”Kollegat ovat olleet lapsesta asti hyviä piirtäjiä. Minä en, enkä oppinut piirtämään Kuvataideakatemiassakaan. Ensimmäisenä vuonna piirsimme puoli vuotta kipsimallia. Turhauduin, järjestin kapinan ja sain opettajan itkemään.”
Niinpä Sakkinen leikittelee huonolla piirustustaidollaan ja tekee, no, piirustuksia. Lisäksi hän kirjoittaa listoja, joissa luettelee esimerkiksi lempiprostituoitujaan tai Kim Jong-ilin suosikkidrinkkejä. Nyt työn alla on teos, jossa McDonald`sin Happy meal -boksien sisään piilotetaan käytettyjä pikkupöksyjä, huumeita ja Kolokol-1 -nimisestä aineesta rakennettuja likaisia pommeja. Aine on samaa, jota Venäjän Speznaz-joukot käyttivät vuonna 2002 hyökätessään moskovalaiseen teatteriin, jossa tsetseenikapinalliset pitivät katsojia panttivankeina. Pieni terroristi hymyilee yhä.
Kuka
Riiko Sakkinen, 34, on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka asuu Cervera de los Montesin kylässä Madridin lähellä. Hänen teoksiaan on ollut esillä yli 20 maassa ja niitä on ostettu muun muassa Kiasman ja New Yorkin modernin taiteen museon MoMAn kokoelmiin.
Himottaa
”Japanilainen 16-vuotias laulajatar Airi Suzuki.”
Kaduttaa
”Se, että hetken uskoin jossain syvällä sieluni sopukassa, että Obama voisi olla hyvis.”
Kyrpii
”Mario Vargas Llosa.”
Maria Pettersson
Kuva Teemu Kammonen
Riiko Sakkisen Ensyklopedia (tarkistettu ja päivitetty laitos) Taidehallin Studiossa 16.10.-24.11. Nervanderinkatu 3, liput 10/8€.
