Aleksi Henttonen, Juuso Leivonen, Ida Mielityinen ja Juhani Nokela haluavat avointa keskustelua eri koulutusmaksumalleista (Ylioppilaslehti 30.4.).
Kirjoittajat valittavat maksullisuuskeskustelun kärsivän hämärtävästä retoriikasta. Valitettavasti heidän omaakaan kirjoitustaan ei voi pitää tässä suhteessa esimerkillisenä. Kansainväliset vertailut koulutukseen valikoitumisesta ovat hyödyllisiä, mutta niiden sovelluskelpoisuus on rajallinen, vertailut kun ovat sidoksissa kunkin maan yhteiskunta- ja koulutusjärjestelmän rakenteisiin.
Kirjoittajat vaikuttavat pitävän jälkikäteistä lukukausimaksua suositeltavimpana. Suomen progressiivisessa verotusjärjestelmässä jälkikäteinen lukukausimaksu merkitsisi kuitenkin käytännössä haittaveroa koulutukselle, millä voisi olla negatiivisia vaikutuksia kansalaisten käyttäytymiseen koulutusjärjestelmän tavoitteiden kannalta.
Esimerkkinä kirjoittajat mainitsevat Australian, Englannin ja Uuden-Seelannin koulutusmaksu-mallit. Näistä kaikista maista on kuitenkin esimerkkejä myös siitä, että jälkikäteisten maksumallien rinnalle on tullut yhä enemmän suoria maksuja ja maksut ovat nousseet.
Kirjoittajat vaikuttavat tarkastelevan koulutuksen maksuttomuutta puhtaasti välinearvona, jolloin kysymys koulutuksellisesta tasa-arvosta pelkistyy tekniseksi kysymykseksi maksumallin valinnasta.
Heidän valitsemansa näkökulma hämärtää kuitenkin sitä tosiseikkaa, että itse maksuihin siirtyminen, valitusta mallista riippumatta, muuttaa koulutusjärjestelmän toimintaperiaatteita suuntaan, jossa koulutuksellisen tasa-arvon hallinta on entistä vaikeampaa.
Näkemyksemme on, että maksuttoman koulutuksen malli tarjoaa paremman lähtökohdan myös mahdollisuuksien tasa-arvon toteutumiselle koulutuksessa, koska siinä ei ole maksullisuuden kaltaista epätasa-arvoistavaa valuvikaa.
Koulutuksellisen tasa-arvon toteutumista on Suomessa syytä entisestään parantaa – ilman eri maksullisuusmallien käyttöönottoa.
Matti Tujula
HYYn hallitus, koulutuspolitiikka
Juha Töyrylä
SYL:n hallitus, kansainvälinen koulutuspolitiikka
