Toimintasankarin näköinen mies seisoo neuvostoaikaisen kartan edessä.
”Mikä takaa, ettei Venäjä enää koskaan käytä aseellista voimaa Suomea kohtaan?” hän kysyy.
Maanpuolustuskorkeakoulun strate gian laitos vuorattu kartoilla. Nämä seinät ovat kuulleet jos jonkinlaista analyysiä Venäjän sotilasopeista.
Sotilaspukuinen mies asettaa YK:n logolla varustetun termosmukin pöydälle ja muistuttaa, mitä tapahtui Georgiassa alle kaksi vuotta sitten. Hän sanoo, ettei halua pelotella vaan muistuttaa, millaisen naapurin kanssa olemme tekemisissä.
Kapteeni Jarno Limnéll tietää uhkista enemmän kuin ehkä kukaan muu Suomessa. Hänet lähetetään paikalle, kun media tai valtiovalta haluaa taas kerran analyysin esimerkiksi siitä, millaisena uhkana Venäjä pitäisi nähdä.
Limnéll työskentelee Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksella, jossa hän analysoi ja opettaa kansainvälistä turvallisuuspolitiikkaa.
Hänen väitöskirjansa käsitteli Suomen uhkakuvapolitiikkaa 2000-luvun alussa. Sen yksi johtopäätös on, että suomalaista politiikkaa vaivaa Venäjästä puhumisen vaikeus. Venäjää hyssytellään. Ihan kuin naapurimaamme olisi vain iso, mutta kiva ja pörröinen karhu, jollaisena se pilapiirroksissa esitetään.
Vaiva on yleinen etenkin kylmän sodan eläneillä vanhemmilla poliitikoilla, jotka ovat nyt vallankahvassa, sanoo Limnéll.
”Esimerkiksi kaasuputki-episodia en ymmärrä. Valtiojohtomme kiistää, että sillä olisi mitään turvallisuuspoliittisia vaikutuksia. Jokainen vähänkin strategiaa ymmärtävä näkee, että kyllähän sillä niitä on. Miksi se näin jyrkästi halutaan kiistää? Enemmän se vain herättää kysymyksiä, että mitähän tässä nyt salaillaan.” ARKKU ON nostettu pienen lentokoneen matkustamoon. Sitä peittää Suomen lippu. On elokuu 2006.
Arkussa makaa Jarno Limnéllin työtoveri ja hyvä ystävä jo Kadettikoulun ajoilta, kapteeniluutnantti Jarno Mäkinen. Hän on kuollut Israelin ilmaiskussa, joka osui YK-tarkkailijoiden asemaan Libanonin Khiamissa.
Limnéll istuu Mäkisen arkun vieressä koko viisituntisen matkan Tel Avivista Helsinkiin. Sellainen kokemus ei unohdu.
”Muistelen sitä päivittäin. Se on jättänyt sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä minuun arvet, jotka seuraavat minua aina”, Limnéll sanoo.
Hän omisti viime lokakuussa valmistuneen väitöskirjansa Mäkiselle.
Limnéllin vaalea sänkitukka ja raamikas olemus tuovat mieleen ruotsalaisen actionelokuvien näyttelijän Dolph Lundgrenin 1990-luvun alun elokuvassa Täydellinen sotilas.
Täydelliseltä sotilaalta vuoden kadettiupseeriksi ja Maanpuolustuskorkeakoulun vuoden opettajaksi valittu Limnéllkin vaikuttaakin.
”Hyvä, jos tuollainen vaikutelma jää”, Limnéll kiertelee. Hänet valittiin varusmiesaikana reserviupseerikoulun oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajaksi ja sen jälkeen kadettikurssinsa parhaaksi.
”Myönnän, että mulla on pirun kova motivaatio tehdä asioita. Luonteeni on sellainen, että jos jotain pitää tehdä, niin se pitää tehdä viimeisen päälle”, Limnéll sanoo ja paljastaa poikkeuksen: poliittisen historian gradustaan, joka käsitteli reservin kertausharjoituksia välirauhan aikana, hän sai vain arvosanan C. Mutta sen hän teki nopeasti sotilastöiden ohella.
”Ihminen pystyy juuri siihen, mihin uskoo pystyvänsä”, Limnéll kertoo elämänfilosofi ansa.
Viisauden hän sanoo oppineensa äidiltään. Lapsuutensa Limnéll vietti Espoon Olarissa ”isänmaata ja perinteisiä arvoja kunnioittaneessa perheessä”.
Harrastuksetkin ovat upseerismiehelle sopivia.
Strategiasilmäänsä Limnéll kehittää shakin avulla.
Pitkän matkan juoksu sai jäädä, kun jalat eivät enää kestäneet pelkkää juoksua. Limnèll ei silti alkanut löysäillä, vaan vaihtoi lajia – triathloniin. Sitä hän harrastaa samassa seurassa kuin ulkoministeri Alexander Stubb.
Vaikka kello on vasta yhdeksän, hän on tänäkin aamuna ehtinyt käydä lenkillä ja polkemassa kuntopyörää.
”Kuten kunnon sotilaan kuuluu”, Limnéll sanoo.
Vasta sen jälkeen hän ajoi perheensä luota Kirkkonummen Veikkolasta työpaikalleen Kruununhakaan. Illan uintitreeni jää kuulemma väliin menojen vuoksi.
Paheellisempi harrastus on konjakki.
Maistelun ohella Limnéll kirjoittaa konjakkiaiheista kirjaa, jota on valmiina jo lähes 40 sivua. Valmistuksen, tislaamisten ja muun konjakkiin liittyvän tekniikan ohella Limnéll sivuaa tässäkin teoksessa sotahistoriaa ja politiikkaa.
”Konjakki on ollut mukana monessa maailmanhistorian tapahtumassa. Heti kun Versailles`n rauhansopimukseen oli saatu nimet alle, mentiin juomaan konjakkia verhon taakse.”
Kerran hän on päässyt maistamaan konjakkien kuningasta, Ludvig xiii:tta, joka maksaa tuhat euroa pullolta.
”Se oli sellainen makuelämys, että jossain vaiheessa, kun siihen on taloudelliset edellytykset, aion hankkia sitä pullollisen.”
Ei Limnéll silti ole valtiojohdolle ja puolustusvoimille pelkästään kultakimpale. Täydellisen kuoren alla on suorasuu, joka uskaltaa kertoa mielipiteensä.
Helmikuun alussa Limnéll sanoi A-studiossa, että todellinen syy, miksi Suomi on mukana Afganistanin operaatiossa, on Yhdysvaltojen miellyttäminen.
”Virossa se sanotaan ihan suoraan. Miksi ei meillä? Nyt kun Viro on kokenut tappioita Afganistanissa, kansalaisten on ollut helpompi hyväksyä ne, kun he tietävät, että taustalla on suurempi päämäärä.”
Helmikuun lopussa Limnéll kirjoitti Helsingin Sanomissa, että Suomen tulisi kertoa selkeästi, mitä se haluaa Natolta. Entisille Itä-Euroopan maille Natoon liittyminen on Limnéllin mukaan ollut pettymys. Ne eivät välttämättä saakaan kansainväliseksi kriisinhallintajoukoksi profiloituvalta sotilasliitolta sitä tukea, mitä ne ovat toivoneet, ja mitä Suomikin Natosta hakisi.
Turvaa Venäjältä. Jos Suomea Naton jäseneksi edes hyväksyttäisiin.
”Suomessa annetaan ymmärtää, että meillä on kassakaapissa jäsenhakemus, jonka voi vain laittaa sisään, ja paraatitorvet alkavat soittaa Welcome Finland!”
Natolla on jo nyt vaikeuksia pitää aisoissa isoksi ja heterogeeniseksi paisunutta jäsenmaakavalkadiaan.
”Naton on myös aika vaikea perustella, että jos Ukraina ja Georgia hakevat jäsenyyttä Suomen kanssa, niin miksi Suomi otetaan, mutta muita ei. Heidän on helpompi sanoa kaikille ei.”
Limnéll on myös todennut, että Suomen puolustuspolitiikkaa linjaavat turvallisuus ja puolustuspoliittiset selonteot eivät toimi. Niitä ohjaavat liiaksi poliittiset väännöt ja raha – eivät todelliset uhkat.
Muun muassa nämä ovat asioita, joita ei jostain syystä saisi sanoa Suomessa ääneen.
”Minulle on muutamakin kerta tultu sanomaan, että tiedäthän, ettei näistä asioista saisi puhua. Siihen minä kysyn, että miksi ei?”
Limnéll ei halua kertoa, ketkä häntä ovat yrittäneet vaientaa, mutta rivien välistä voi päätellä, että käskyt ovat tulleet ylhäältä päin – valtiojohdolta ja ylempiarvoisilta sotilailta.
Jotkut pitävät pahana, että ansioitunut, mutta silti vasta 36-vuotias ja vain kapteenin natsat saanut upseeri kertoo mielipiteensä.
”Meillä on puolustusvoimissa jonkin verran sellaista kulttuuria, että pitäisi olla tietty määrä nappeja kaulassa ja virkavuosia mittarissa ennen kuin saa puhua.”
Jos Limnéll ajattelisi pelkästään kehitystä upseerin uralla, hänen kannattaisi olla hiljaa. Sen hän tietää itsekin. Vaikeneminen ei kuitenkaan sovi sotilaalle, joka pitää esikuvanaan Mannerheimin luottomiestä, suorapuheista kenraali Paavo Talvelaa.
Ehkä ei ole pelkkää sattumaa, että Talvela teki sotilasuransa lisäksi näyttävän uran myös paperiteollisuudessa.
Esikuvansa tavoin Limnéll harkitsee toisenlaisessa puvussa palvelemista.
”Tarvitsen työtehtäviä, joissa voi laittaa itsensä likoon, ja odotan, että siitä saa myös tunnustusta. Rehellisesti sanottuna en ole varma pystyykö puolustusvoimat tarjoamaan minulle riittävän haasteellisia tehtäviä lähitulevaisuudessa.”
Hyppy ei tapahtuisi tuntemattomaan. Limnéllin uskomaton ansioluettelo kertoo, että hän on jo ehtinyt tehdä kolmen vuoden ajan päätyönsä ohella liiketoiminnan konsultointia.
Suomen armeijalle lupaavan upseerin lähtö olisi menetys. Kriitikkojen ohella Limnéllillä on joukko kannattajia, jotka ovat povanneet miehestä puolustusvoimien komentajaa.
Sen kunniaksi voisi ottaa hieman Ludvig xiii -konjakkia.
Matti Markkola
Kuva Teemu Granström
