”Mahtava peräsin!” Tupakan syömä ääni kaikuu metron käytävällä. Painaudun oranssiin penkkiin niin vikkelästi kuin pystyn. Nousuhumalassa huojuva keski-ikäinen mies on jossakin vaunun perällä. Miten se voi nähdä tänne asti?
Vastapäiseen penkkiin istahtaa tuskastuneen näköinen, pulska teinityttö kireissä farkuissa. Minun pitäisi oppia muistamaan, miltä oikeasti näytän. Mutta läski on pinttynyt päähän.
Nousen metrosta kadulle ja lähden kävelemään kohti kotia. Aurinko pilkistää talojen välistä lämmittäen kasvoja. Sen UV-säteet vanhentavat ihoa. Rapistun joka sekunti. Hengitän syvään ja yritän ajatella, ettei se käy hetkessä. Vatsa tuntuu kohoillessa aralta. Kevät tekee sen. Elimistö ei pidä siitä, että kaikki taas muuttuu.
En osaa käsitellä välitiloja, siirtymävaiheita. En pidä kevättalvesta, lentokentistä tai raskaana olevista naisista. Haluan muutoksen heti, tulen levottomaksi, jos sitä on pakko odottaa. Optimistit pitävät muutoksesta, koska uskovat siitä seuraavan jotakin hyvää. Oikeasti muutoksesta voi seurata ihan mitä hyvänsä. Siispä olen varuillani.
Sain Stiinalta viime viikolla sähköpostia, jossa hän ilmoitti olevansa tulossa Intiasta kesäksi Suomeen. Stiina odottaa vauvaa, jonka on määrä syntyä elokuussa. Lapsen isä, Stiinan guru ja joogaopettaja, ei pääse mukaan Suomeen sillä ”Mahesh johtaa kesällä Goalla täydenkuun seremonioita”. Maheshin oikea nimi on Petter, ja hän on alun perin Jönköpingistä. Se on hassua: elämme maailmassa, jossa lihavasta voi tulla laiha, Petteristä Mahesh ja Stiinasta jonkun äiti. Mahdollisuuksien maailma, sano.
Avaan kotioven ja alan potkia kenkiä irti jaloista. Läjä valkoisia kirjekuoria makaa eteisen matolla. Laskuja. Niiden yli on kävelty, paperilla näkyy kengänpohjan jälki. Petran matala ääni kaikuu eteisen käytävää pitkin: ”Ne kusettaa sua siellä duunissa.” Pysähdyn, toinen kenkä on vielä puoliksi jalassa. ”Sä olit taas ylitöissä. Ne repii susta kaiken irti ja sä annat.” Meillä on tässä kuussa kaksivuotispäivä. Minä tiedän jo, kuka Petra on. Kuulen äänestä tänne asti, että se on juonut.
Kävelen olohuoneeseen. Petra istuu sohvalla television edessä, ruudulla pyörii luontodokumentti. Petra ei katso minuun vaan jatkaa: ”Mikset sä vastannut? Soitin kolme kertaa, mutta sä et ilmeisesti mulle enää vastaa.” En ymmärrä, mitä Petra tarkoittaa. ”Onko joku hätänä? Miksi sä olet juonut?”
Petra vääntäytyy ylös sohvalta, kävelee ikkunalle ja sytyttää tupakan. Petralla on yllään verkkarit ja hihaton kireä paita, vasemman hauiksen ankkuritatuointi näkyy selvästi. Ilmassa on jotakin uhkaavaa. ”Mä en ihan oikeasti ymmärrä, miksi sä olet juonut”, sanon. ”Mitä iloa tollasesta on? Ja voisitko sammuttaa sen tupakan tai mennä parvekkeelle. Mulla kiertää vatsassa ja täällä haisee lähiöpubilta.”
Keittiössä lasken lavuaariin tiskiveden. Aurinko on laskenut, siitä näkyy enää häivähdys viereisen talon takaa. Eteisestä kuuluu ääntä, Petra pukee takkia päälle. ”Minne sä menet?” kysyn keittiön ovelta. Petra ei vastaa. ”Hei, mikä on homman nimi?” kysyn uudestaan ja kävelen lähemmäs. Petra kääntyy ympäri ja katsoo minua silmiin. Katseessa on humalaisen pidäkkeetöntä uhmaa. ”Lähiöruusu lähtee nyt kuule baariin.”
Herään aamuyöllä siihen, että peitto on huonosti. Sänky on tyhjä, Petra ei ole tullut kotiin.
Mitä, jos Petra ei koskaan tule kotiin? Ajatus iskostuu tajuntaani kirkkaana ja todellisena, se tuntuu mahdollisuudelta. Lähtisin tästä asunnosta pois ja aloittaisin kaiken alusta. Minäkin voisin saada lapsen. Kohoan istumaan ja sytytän lukulampun. Yöpöydällä on kehystetty kuva Petrasta kuusivuotiaana. Kuvan tytöllä on pisamia, saparot ja vetiset, uhmaavat silmät. Kaltoin kohdellun pienen tytön silmät.
Uni on mustaa ja paksua samettia. Siinä ei tapahdu mitään. Kun havahdun herätyskelloon, tiedän, että Petra on yhä poissa. Lukulamppu palaa. Välitila. Tunnen pistelevän ahdistuksen rintakehässä, se leviää siitä kaulalle ja käsivarsiin ja sormenpäihin. Jotakin on tapahduttava.
Ennen töihin lähtöä pakkaan mukaani matkalaukun, johon laitan kolmet vaihtovaatteet, tärkeimmän valokuva-albumin, kameran ja tietokoneen. Käteni vapisevat. Rappukäytävässä ahdistus miltei kaataa alleen. Otan käsilaukusta rauhoittavan ja soitan taksin.
Veera Kataja
