Elämme historiallisia aikoja. Avaruudessa on ennätysmäärä naisia. Huhtikuun 5. päivänä laukaistun Discovery-sukkulan kyydissä avaruuteen nousivat Dorothy Metcalf-Lindenburger, Stephanie Wilson ja Naoko Yamazaki. Kansainvälisellä avaruusasemalla heitä odotti Tracy Caldwell Dyson.
Viisivuotiaana selailin tietosanakirjaa avaruuden valloituksen kohdalta. Tajusin, että avaruudessa oli käynyt myös naisia. Olin haltioissani. Se oli cooleinta ikinä ja lopullinen todistus siitä, että naiset pystyvät mihin vain. Seuraavalla viikolla suutuin mummille, joka väitti, etteivät naiset kelpaa papeiksi.
Viime kesänä kävin Moskovan kosmonauttimuseossa. Poseerasin innoissani ensimmäisen avaruudessa käyneen naisen Valentina TereÅ¡kovan patsaan edessä. Olisin ostanut TereÅ¡kova-t-paidan, mutta museokaupassa oli vain Juri Gagarinia, joka pelottomassa hottishymyssään muistutti Che Guevaraa.
Museo näytti avaruuden valloituksen hulluuden. Lasivitriinissä istui kaksi avaruudessa käynyttä koiraa – täytettynä. Jostain syystä koirat tuijottivat kohti taivasta.
Avaruusvermeitä katsellessa alkoi uskoa salaliittoteorioihin. 60-luvun alastulokapseli muistutti 80-luvun foliolaminoitua telttaa.
Pelkkä rohkeus ei riitä. Ihmisen pitää olla elämää halveksiva idiootti suostuakseen syöksymään moisessa ilmakehän läpi maahan.
Näytteillä oli myös kosmonauttien vaatteita. Jostain syystä avaruusrintsikoissa oli pitsiä, muttei minkäänlaista lisätukea. Ehkä painottomuus hoitaa asian. Päätin googlettaa asian kotona. Selvisi, että juuri tämä ärsyttää avaruusnaisia. Sitä on käynyt avaruudessa asti, ja jengi kyselee, että olikos noi sun tissit tiellä ja mites noi menkat niinku hoitu. Hävetti.
Ei avaruusmeiningeissä juuri järkeä ollut, jos on vieläkään. Museokierroksen aikana piti muistuttaa itselleen, että avaruusohjelma syöksi paitsi koiria ja ihmisiä avaruuteen, myös Neuvostoliiton vararikkoon ja sen asukkaat syvemmälle köyhyyteen. Ja että maailmasta olisi ajat sitten poistettu nälkä avaruuden valloitukseen poltetuilla rahoilla.
Silti avaruuslennot ovat säilyttäneet pr-arvonsa paremmin kuin neuvostoliittolaiset propagandavalokuvat. Kuvan paksua savua puskevasta tehtaanpiipusta kuuluisi merkitä edistystä eikä tuhoa. Rivin uutuuttaan kiiltäviä autoja pitäisi nostaa ylpeydentunne siitä, että tuotantotavoitteet on saavutettu, ei ahdistusta siitä, että taantuma romahdutti kysynnän.
Vaikka olenkin ajoittain hyvä itsepetoksessa, en pysty uskottelemaan itselleni, että ikinä kävisin nälän poistamismuseossa.
Ninni Lehtniemi
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimitussihteeri.
