Autoradio hakee asemaa. Keskisuomalaista tienviertä reunustavat pajupuskat, ollaan kuuluvuusalueen katveessa. Lopulta taajuus löytyy, ja katkonainen puhe täydentyy rätinän takaa.
Studiossa on kaksi miestä poissa tolaltaan. On luettu lehteä ja äkätty sieltä uutinen: kolmikymppistä miestä syytetään alaikäiseen sekaantumisesta. Syytetty puolustautuu vetoamalla siihen, että 13-vuotias tyttö valehteli ikänsä.
Radion karskit miehet liikuttuvat, ääni värisee, vihasta kai. Mikä vääryys. Miesparka. Juonittelevan pikkulutkan uhri.
Se meni sen siliän tien, uskoni ihmiseen. Jos suurempi syyllinen on keskenkasvuinen, joka laskee palturia, eikä aikuinen, jolta puuttuu silmät päästä ja arviointikyky, maailmassa on jotain perustavanlaatuisesti vialla.
Teema ei hellitä. Törmään siihen Miia Tervon elokuvassa Lumikko, joka kertoo rakkauden kaipuusta ja tarpeesta tulla nähdyksi ja hyväksytyksi.
Ääniraita on noukittu Pekka Saurin Yölinjalla-radioohjelmasta, jonne soittaa nuori tyttö. Tyttö on mennyt sänkyyn vanhemman miehen kanssa, ja myöhemmin on käynyt ilmi, että tämä on luokkakaverin äidin miesystävä. Koko pikkukaupunki tietää tapauksesta ja jakaa radiomiesten vinksahtaneen oikeustajun: tyttö on syyllinen.
”Mä antaisin mitä tahansa, jos mä voisin olla joku muu”, 16-vuotiaan tytön ääni murtuu. ”Mä oon ihan paska.”
Alaikäinen tuntee näin, mutta aikuinen ukko ei kun porskuttaa – johan on helvetti!
Pahinta raivoa lieventää Tervon tapa käsitellä aihetta. Lisälohtua tuo hänen sukunimikaimansa, vaikka Jari Tervosta ei välttämättä heti ensimmäisenä tule mieleen rakkaudettoman maailman vapahtaja. Tietäväinen ja terävä kyllä, mutta lämmin ja ymmärtäväinen – ei ehkä kuitenkaan.
Kunnes pitkäperjantaina katsoin tunnin mittaisen Ylen muotokuvan hänestä. Dokumentin tahti oli rauhallinen, ja Tervo sai puhua verkkaan. Hän kertoi matkastaan kirjailijaksi, kahdenkymmenen vuoden taipaleesta vaimonsa kanssa ja siitä, mikä pistää elämän hyvällä tavalla sekaisin: lapsesta.
Tervo nähtiin luistelemassa ja leipomassa Kalle-poikansa kanssa ja tunnustamassa, miten kiva tämän seurassa on olla. Hän totesi kutakuinkin niin, että elämän tarkoitus on pitää pienten ja heikkojen puolta.
Olen katsonut Miia Tervon Lumikon kymmenen kertaa. Se on pakahduttavan hieno: surumielinen, raadollisuudessaan riipaiseva mutta silti toiveikas.
Toiveikas ehkä siksi, että maailmassa on tervoja, jotka erottavat, kuka on pieni ja kuka suuri.
Johanna Laitinen
Kirjoittaja on kustannustoimittaja.
