Veera Kataja: Oppimispäiväkirja

T:Teksti:

Stiina väitti aina, ettei välittänyt arvosanoista. ”Ihan sama, mitä tenteistä saa, ei arvosanoja valmistumisen jälkeen kukaan kysy.”
    Siitä huolimatta hän istui kirjastossa joka ilta, niitattuna penkkiin kurinalaisesti kuin luostarikoululainen. Kun muut vääntelehtivät kirjastossa penkeillään, vilkuilivat kännyköitään, söivät banaania ja nukahtelivat istuma-asentoihinsa, Stiina luki herpaantumatta, punoittaen ja teki muistiinpanoja Nalle Puh -kantiseen vihkoonsa. Lyijytäytekynä rapisi, kun valkoiset rystyset määrittelivät käsitteen toisensa perään vaaleansinisille sivuille.

”Mikä sitä ajaa? Millainen koti sillä on?” On kolmannen opiskeluvuoden vappu ja olemme bileissä. Kysyjä on huojuva, silmälasipäinen poika. Hyvännäköinen. Joku Stiinan entisistä lyhytaikaisista poikaystävistä.
    Otan huikan kaljatölkistäni, neste on lämmintä. En tiedä, miksi ne tunkevat aina kysymään minulta. ”Mitä jos kysyisit siltä itse”, vastaan happamasti. Poika ymmärtää heti. Hän katsoo minua nopeasti päästä varpaisiin ja virnistää. ”Jaahas”, kuulen hänen hymähtävän poistuessaan.
    Läskiä tyttöä ei tarvitse tölväistä. Riittää kun vilkaisee ruhoa hymyillen. Minä en ole niiden liittolainen, ja ne saavat tietää sen.
    Tiesin Stiinasta paljon enemmän kuin rakastuneet pojat. Olin käynyt Stiinan vanhempien luona Tammisalossa usein. Stiinan äiti valmisti joka sunnuntai kolmen ruokalajin päivällisen. Minä pääsin mukaan, kun kierroksessa ei ollut poikaystävää.
    ”Ihanaa Veera kun tulit taas”, Stiinan äiti sanoi ja halasi minua, kun palasin päivällispöydän ääreen kuukausien tauon jälkeen. Stiina oli juuri eronnut jostakusta ja oli vaisulla tuulella. Jutustelin iloisesti äidin kanssa ja kauhoin lautaselleni lisää karpalomoussea. Tammisalossa en koskaan murehtinut liikakilojani.
    Tarjolla oli usein täytettyjä ohukaisia, Stiinan äiti valmisti niitä mielellään. ”Isä tykkää näistä savukalan kanssa”, Stiina sanoi hiljaa. Joskus katselimme vanhoja valokuvia, kuvia ponileireiltä ja rippijuhlista. Ylioppilasalbumissa Stiina näytti satumaisen kauniilta vaaleanvihreässä mekossaan. Jokaisessa kuvassa oli vaari, setä tai veljenpoika, joka halusi poseerata viiden laudaturin kaunottaren kanssa. Stiinan isää ei kuvissa näkynyt. ”Isällä oli silloin leikkaus”, Stiina sanoi teeskennellyn iloisesti.
    Stiinan isä oli komea, hieman kireä mies. Kun hän oli paikalla, pöydässä ei kikateltu vaan käytiin läpi viikon tapahtumia. Stiina kertoi tenteistä ja kursseista, ja isä vastaili lyhyesti. ”Koskas se graduseminaari alkaakaan”, hän kysyi toisen opiskeluvuoden keväällä. ”Sitä ei kannata sitten yhtään lykätä.” Muistiko hän edes, mitä ainetta hänen tyttärensä opiskeli? Oliko sillä edes väliä? Stiinan isällä oli seuraavana aamuna operaatio. Kirurginveitsellä pelastettiin henkiä, gradun tehneiden tärkeiden ihmisten henkiä.

Huojuva silmälasipäinen poika on sitkeä tyyppi. Hän tuijottaa kiinteästi Stiinaa, joka tanssii ainejärjestön puheenjohtajan kanssa tangoa, serpentiiniä hiuksissaan. Stiina ja tanssittaja tekevät teatraalisia liikkeitä ja melkein kaatuvat. Kaikkia naurattaa, paitsi poikaa. Surullinen hai, joka ei saa kiinni laivaa. Ei kannata yrittää Stiinaa, siitä ei koidu mitään hyvää. Olemme samanlaisia kaikki kolme: sinä, minä ja Stiina. Haluamme vain niitä, jotka kääntävät meille selkänsä.
    Stiinan kireiden farkkujen päällystämä täydellinen pylly ja diskovaloissa välkehtivät kultaiset hiukset ovat vanginneet katseeni. Jälleen yhdet bileet, joissa tuhlaan nuoruuttani hiipimällä seinänviertä, ahmimalla silmilläni Stiinan jokaista liikettä. Tunnen vihaa. Miksi en vain tee jotakin? Voisin vangita kainalooni jonkin aknen runteleman hintelän pojan – tarpeeksi epätoivoisen ollakseen kiitollinen edes lihavan tytön lähentelyistä.
    Onko minun pakko? Stiina ei ole niin korkea olento, etteikö häneen sattuisi. Tiedän hänen vanhempiensa avioliiton olevan kulissi. Olen nähnyt, kuinka Stiinan isä nousee Töölössä samaan taksiin nuoren naisen kanssa. Olen nähnyt heidät suutelemassa sunnuntaina kahvilassa, mukanaan lastenvaunut. Haaveilen murskaavani Stiinan sanomalla sen ääneen. ”Älä suotta rehki, faijaasi ei kiinnosta. Sillä on toisaalla kärryllinen rakastettavaa.”
    Se on ihana ajatus, kiihottava. Mutta turha. Vaikka satuttaisin Stiinaa kuinka, se ei toisi meitä lähemmäs toisiamme. ”Rakastaminen ei ole alistamista”, sanoi joku nainen Sinkkuelämää-sarjassa. Nyt se tuntuu melkein absurdin todelliselta. On lähdettävä pois näistä juhlista. Ja kun lähden ensimmäisen kerran, se on siitä lähtien helppoa. Se on taito, joka tulee jäädäkseen.
    Kyky lähteä merkitsee todellista valtaa. Siitä tulee vaarallinen, voimakas väline. Vuosia myöhemmin saan sillä Petran pelkäämään.

Veera Kataja