Suuri osa siitä, mikä tuntuu ihmisestä `luonnolliselta`, kumpuaa itse asiassa kulttuurista”, kirjoittaa Worldwatch-instituutin vanhempi tutkija Erik Assadourian. Sen jälkeen seuraa liki kolmensadan sivun verran esimerkkejä siitä, miten kulutuskeskeistä kulttuuria on yritetty muuttaa.
Idea on erinomainen. Nykyinen kulutuskulttuuri on syypää moniin lähitulevaisuudessa häämöttäviin vaikeuksiin. Aivan oikein myös ymmärretään, ettei nykyaikainen kuluttajuus ole syntynyt itsestään. Kansalaisista on tekemällä tehty kuluttajia, joten voidaan olettaa, että operaatio onnistuu myös paluusuuntaan.
Sitten alkavat ongelmat.
Maailman tila 2010 -raportin tyylilajiksi on valikoitunut väkinäinen optimismi. Artikkelit alkavat lennokkailla kuvauksilla jo tapahtumassa olevista muutoksista. Lukijalle maalaillaan kuvaa maailmasta, joka on hyvää vauhtia rientämässä kohti lyhyen työviikon, pienen kulutuksen ja korkeiden henkisten pyrintöjen aikakautta.
Heti seuraavassa kappaleessa vedetään matto jalkojen alta.
Kansakuntien syviä rivejä liikutelleet megatrendit kutistuvatkin vain tarkoin poimituiksi yksittäistapauksiksi.
Malliesimerkki tästä toiveikkaanlannistavasta kaksoisvaikutuksesta on maatalouden muutoksia esittelevä teksti. Uudet luonnonmukaisen maanviljelyn menetelmät kuulostavat uskomattoman hyviltä. Ne tuottavat hyviä satoja ja sitovat valtaisasti hiiltä maaperään.
Hehkutettuaan auratonta viljelyä, kevytmuokkausta ja hiukan epäselvästi määriteltyä permakulttuuria artikkelin toimittaja nostaa malliksi vain yhden maatilan Australiassa. Eikä ole mitään merkkiä, että menetelmä laajenisi edes naapurifarmille.
Raportti on jaettu melko karkeasti kuuteen osioon, joiden sisällä on löyhästi teemaan perustuvia artikkeleita. Aina jaottelu ei tunnu luontevalta ja hetkittäin esimerkit ja suositukset jäävät epäselviksi: kumman pitäisi painaa enemmän vaa`assa, ihmis- vai ympäristökehityksen?
Ristiriitojakin esiintyy. Yhdysvaltain suurin kauppaketju Walmart nostetaan yhdessä luvussa ympäristönsuojelun mallikappaleeksi, mutta tuomitaan samasta asiasta muutamaa lukua myöhemmin. Kumpaan totuuteen tässä pitäisi luottaa?
Raportin kirjoittajat ovat liukkailla jäillä yrittäessään todistella kantojaan. Esimerkiksi Kestäviä arvoja tukeva työaika -artikkelin kirjoittaneen professori Juliet Schorin mielestä yhdysvaltalaisten kaupunkien ja osavaltioiden työntekijöiden pakkolomat ovat näppärä keino lyhentää työaikaa. Ilmeisesti aivan kaikkien osapuolien kantaa tähän loistoideaan ei ole tiedusteltu.
Mielenkiintoisimmillaan teos on käsitellessään asioita harvoin huomatuista näkökulmista. Jo ensimmäisessä luvussa tunkeudutaan ihmiselämän ytimeen tarkastelemaan, millainen rooli uskonnolla voisi olla kestävän elämäntavan omaksumisessa. Havainnot ovat rohkaisevia.
Hengelliset rituaalit, kuten paasto, hillitsevät kulutusta. Niitä voidaan myös muokata ekologisempaan suuntaan. Chicagon muslimien ”vihreä ramadan”, jossa suositaan lähiruokaa ja pienennetään kotitalouden ekologista jalanjälkeä, on mainio esimerkki tällaisesta.
Uskonnoista kirjoittava Gary Gardner muistuttaa lukijaa myös siitä tosiasiasta, että useimmat valtauskonnot ovat vaatimattomien elämäntapojen kannattajia. Ja toden totta: lähes kaikilla suurilla uskontokunnilla bahá`ista taolaisuuteen on omat ympäristöohjelmansa.
Jami Järvinen
Worldwatch-instituutti:
Maailman tila 2010.
Gaudeamus 2010
