”Milläs sitä nykyään enää hätkähdyttäisi?” tuhahti ikääntynyt rouva ratikassa. Hän tarkoitti, että nykyään kaikki on sallittua.
Tartuin ajatukseen ja muunsin sitä hieman. Mikä on nykyään pelotonta? Rohkean titteli on varattu kelteisillään lehdessä poseeraavalle sutjakalle ja pystyrintaiselle naiselle, base-hyppyjä harrastavalle miehelle, perheen vuoksi kansanedustajatyönsä jättävälle naiselle ja kettupuuhkaan kääriytyvälle rokkarimiehelle.
Riisuuntuvassa tai perhekeskeisessä naisessa ja henkeään uhmaavassa tai röyhkeässä miehessä ei tosin ole mitään uutta. Pelotonta näyttäisi siis olevan kaikki sellainen, jota kiihkeästi kannattaa keskivertoseniorimies vallankahvassa.
Oleellista on noudattaminen, ei poikkeaminen.
Eli Mikä on rohkeaa, todella? Sukupuoleen ja seksuaaliseen identiteettiin liittyvien rajojen rikkominen, sillä niitä valvotaan herkimmin. Naiset ovat mestareita harppaamaan miehisiksi mielletyille elämänalueille. Meidän rajamme on piirretty tiukemmin, mistä seuraa, että on rajoja, joita rikkoa. On ensimmäistä naispappia, -pääministeriä, -taksikuskia, -huijaria, you name it.
Miesten mahdollisuudet rajanylityksiin ovat rajallisemmat (sic) – jos on tahtokin. Silti ylityksiä on nähty. Koti-isät. Jari Sarasvuo ja Mikael Jungner.
Viimeksi mainitut ovat mieshupakkoja. Heille on ominaista innostuminen ja tunteikkaat purkaukset. Elehdintä ja ilmeikkyys. Ylilyönnit. Loukkaantuminen. Katuminen. Tämän kaiken paljastaminen.
Herrojen hupakkous on hyvää mieheyden muutostyötä, mutta ravisuttavaa rohkeutta näkee yhdysvaltalaisen dokumenttiohjaajan Kimberly Reedin elokuvassa Prodigal Sons.
Se kertoo Reedin omasta lapsuudenperheestä. Yksi hänen veljistään on hetero ja kärsii aivovauriosta, joka tekee hänestä arvaamattoman ja aggressiivisen, toinen on homo. Reed itse on transsukupuolinen ja lesbo.
Perheen tukiranka on äiti, jonka katon alle lapsista ja heidän sydämenvalituistaan jokainen on tervetullut kunhan sallivat toisilleen vapauden elää ja olla. Reed on kameran edessä paljaana ja avoimena. Hän on kaunis, ja hän on rohkea.
Häntä olisi helppo haavoittaa. Friikit, pervot ja sekasikiöt, kaikki poikkeavat, kohtaavat yhä peittelemättömiä katseita, haukkuja, halveksuntaa ja inhoa. Reedin äiti, valtaosa helsinkiläisistä ja pian lainsäätäjistäkin, tahdon uskoa, ovat kuitenkin osoitus siitä, että aika on otollinen rajanylityksille.
Olisin halunnut huomauttaa rouvalle raitiovaunussa, että ei jokainen muutos ole askel kohti turmiota. Osa niistä on edellytys sille, että ilma olisi vapaampaa hengittää.
En uskaltanut.
Johanna Laitinen
Kirjoittaja on kustannustoimittaja.
