Suih, suih. Lähes kaksimetrinen mies sivakoi hohtavan valkoisessa maisemassa. Rytmikkäät työnnöt vievät vauhdilla eteenpäin, suksi luistaa ja mies tuntee itsensä esi-isiensä kaltaiseksi.
Latu-ura tuntuu jatkuvan kauas horisonttiin, pitkälle vaaran kupeeseen.
Mies saa ajatuksen.
”Rukan lumilla tää täsmentyi itselläni, että meidän täytyy täs nyt näyttää vaan suuntaa”, mies kertoo Ylen Ykkösaamun haastattelussa 28. helmikuuta 2009.
Pääministeri Matti Vanhanen on juuri ehdottanut eläkeiän korottamista kahdella vuodella 63:sta 65:een. Oppositio jyrähtää, palkansaajajärjestöt kimpaantuvat.
Keskustelu työurien pidentämisestä alkaa.
Vanhasen hiihtoretkestä Rukan lumilla on nyt kulunut vuosi. Keskustelu on odottavalla kannalla. Puolueiden, järjestöjen ja ministeriöiden työhuoneissa hiotaan ensi vuoden eduskuntavaaleja ajatellen parempia argumentteja ja linjauksia, joilla työuria saadaan pidennettyä – myös alkupäästä.
Ylipistoilta odotetaan taas kerran toimia opintoaikojen lyhentämiseksi.
Eivät ne sitä kiusallaan tee. Taloudellinen tilanne ja suomalaisten ikääntyminen ovat yhdessä ajamassa julkista taloutta umpikujaan.
Sanat ovat rumia: kestävyysvaje ja huoltosuhde.
Helmikuun alussa valtiovarainministeriö tiedotti, että julkisen talouden kestävyysvaje on jo 5,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Se tarkoittaa sitä, että valtion on pian löydettävä säästöjä ja lisätuloja sekä tehtävä rakenteellisia uudistuksia.
Huoltosuhde taas kuvaa sitä osuutta väestöstä, jonka työlliset joutuvat elättämään. Kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, huoltosuhde heikkenee jyrkästi. Sinä ja minä elätämme jatkossa entistä suuremman määrän ihmisiä.
Siksi ihmisten – sinun ja minun – pitää olla töissä entistä pidempään. Ja siksi ihmiset pitää saada työmarkkinoille entistä nuorempina.
Opintoaikojen lyhentämistä puuhataan nyt kolmella taholla.
Palkansaajien keskusjärjestöjen ja työnantajien tavoitteita kirjattiin jo Jukka Ahtelan raporttiin, joka ilmestyi helmikuun alussa. Maaliskuun lopussa on opetusministeriön asettaman työryhmän vuoro esittää keinoja, joilla opintoihin siirtymistä ja tutkinnon suorittamista nopeutetaan vähintään yhdellä vuodella.
Ja sitten on ministeri Stefan Wallinin johtama opintotukiuudistus, jossa pohditaan keinoja vähentää opiskelijoiden työssäkäyntiä.
Siinä on sarkaa kerrakseen.
Viking Linen laiva möllöttää jyhkeänä Katajanokan kyljessä. Elinkeinoelämän keskusliiton kahdeksannesta kerroksesta avautuu uljas näkymä Eteläsatamaan ja kauas Kruunuvuorenselälle.
”Näkymät ovat hienot, mutta kesällä täällä on tuskaisen kuuma. Aurinko paistaa sisään koko aamupäivän”, kertoo rantakabinetin pöydän ääressä istuva koulutusjohtaja Markku Koponen.
Tällä vissyvettä siemailevalla miehellä on koulutuspoliittisissa kysymyksissä paljon sananvaltaa. Etenkin silloin, jos seuraavien eduskuntavaalien jälkeenkin maassa toimii porvarihallitus, hallitusohjelmaan saatetaan paaluttaa myös EK:n näkemyksiä tarvittavista uudistuksista.
EK:ssa valmistellaan juuri koulutuspolitiikkaa koskevia pidemmän aikavälin linjauksia. Niistä Koponen ei voi vielä tarkkaan puhua, sillä mietinnät valmistuvat vasta myöhemmin keväällä. Rivien välistä voi kuitenkin päätellä, että luvassa on kannanottoja ainakin tutkintojen maksullisuudesta.
Mutta aloitetaan alusta.
”Opintojen nopeuttamiseen liittyvät ongelmat lähtevät lukiosta. Lukion roolia korkeakouluopintoihin valmistavana koulutuksena pitäisi vahvistaa, ja esimerkiksi pitkän matematiikan kirjoittaneita tarvittaisiin selvästi nykyistä enemmän”, Koponen sanoo.
Iso joukko peruskoulunsa päättäneistä menee lukioon vain sen vuoksi, ettei vielä tiedä, mitä haluaa tulevaisuudessa opiskella. Koponen pitää hämmästyttävänä, etteivät käsitykset omasta alasta lukion aikana juuri selkiinny.
Koposen mukaan lukion pitäisi vahvemmin välittää tietoa työelämästä: tarvitaan parempaa opinto-ohjausta, opettajien parempaa tuntemusta työelämästä ja aktiivisempaa yhteistyötä yritysten kanssa. Ylioppilastutkinnon pitäisi palvella yliopistojen valintaprosesseja ja pääsykokeissa pitäisi suosia vasta valmistuneita. Nyt opinnot aloitetaan keskimäärin kolme vuotta ylioppilastutkinnon jälkeen.
”Sellaisten, joilla on jo korkeakoulututkinto, ei pitäisi olla samalla viivalla valinnoissa. Heidän koulutustarpeensa pitäisi hoitaa täydennyskoulutuksena eikä tutkintoon johtavana koulutuksena.”
Koposen mielestä enemmän supistettavaa löytyy nimenomaan välivuosista. Suomessa tutkinnot suoritetaan moniin muihin maihin verrattuna kohtuulliseen tahtiin.
Koponen itse opiskeli aikana, jolloin yliopistoissa opiskeltiin päätoimisesti, opinnot suoritettiin tavoiteajassa ja ne rahoitettiin pääasiassa opintolainalla. Hän luki pääaineenaan matematiikkaa ja valmistui Oulun yliopistosta vuonna 1973.
Niistä ajoista maailma on muuttunut, mutta opetusmenetelmät yliopistossa eivät ole kehittyneet maailman mukana, Koponen arvioi.
”Toki tässä on isoja laitoskohtaisia eroja, mutta hirveän suurta intoa yliopisto-opetuksen kehittämiseen en ole havainnut. Aika samantyyppiset opetusmenetelmät ovat käytössä nyt kuin minun opiskeluvuosinani. Luulisi, että 40 vuodessa tapahtuisi jotain silläkin saralla.”
Koposen mielestä opetuksen pitäisi muuttua aidosti vuorovaikutteiseksi. Jotta tähän päästään, opiskelijamääriä ja opetusryhmien kokoa pitää hänen mukaansa supistaa.
”Usein valitellaan, että elinkeinoelämä haluaa yliopistosta nopeasti ulos putkiaivoilla varustettuja opiskelijoita. Mutta emme me sitä halua, vaan työmarkkinoille monipuolista osaamista, ja se vaatii ennen kaikkea vuorovaikutteisuuden lisäämistä.”
Sen puutteesta löytyy esimerkki tältä viikolta. Sosiaalipsykologi Susanna Lähteenojan tuoreen väitöskirjan mukaan ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijat jäävät opintojensa kanssa yksin. Lähteenoja tarkasteli tutkimuksessaan uusia opiskelijoita Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä, humanistisessa ja matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa.
Yli puolet opiskelijoista ei ollut ensimmäisen opiskeluvuoden aikana kertaakaan keskustellut opettajan kanssa – ei tieteellisistä kysymyksistä, ei opintojen sujumisesta saati tulevaisuuden suunnitelmista.
Monelle yliopisto jää jähmeäksi kuin Koposen ikkunasta avautuva jäinen maisema.
Puheet toistavat tuttua kaavaa. Opiskelijavalinnoista ja opintoaikojen lyhentämisestä on jauhettu vuosikausia. Keinot tiedetään, mutta niistä ei päästä yksimielisyyteen.
STTK:n koulutuspoliittista asiamiestä Petri Lempistä tämä kaikki oikeastaan kyllästyttää.
”Suomalaisen korkeakoulupolitiikan suurimpia ongelmia on, että meillä retoriikka ja todellisuus eivät kohtaa. Perustelut elävät omaa elämäänsä. Se on jonkinlaista henkistä laiskuutta, tai sitten se on sitä, että on olemassa jokin ideaalikuva yliopistosta, jota ei oikeasti ole olemassa”, hän sanoo.
Lempinen nostaa esimerkiksi opintotukijohtoryhmän raportin, joka ilmestyi joulun alla. Raportissa puhutaan täyspäiväisestä opiskelusta ja sen edellytysten luomisesta.
”Sitä lukiessani tunsin historian siipien havinaa. Jo 1960-luvulla oltiin sitä mieltä, että opiskelijoiden työssäkäynti ja pitkät opiskeluajat ovat ongelma. Olisiko jo aika muuttaa suhtautumista työssä käymiseen?”
Työelämästä opitaan parhaiten käymällä töissä, Lempinen muistuttaa.
”Yliopistossa jokainen pakertaa omia juttujaan. Työelämässä sellainen on aika harvinaista. Pitäisi miettiä, mitä tutkinnon suorittaneiden pitää osata, eikä vain sitä, miten saamme valikoitua tohtorikoulutettavia.”
Korkeakoulujen toiminta pitäisi hänen mukaansa ajatella uudestaan se mielessä pitäen, että kolmannesta vuodesta lähtien pääosa opiskelijoista on työelämässä. Se tarkoittaa muutoksia lukukausirytmiin, opetusmenetelmiin ja opintotukeen, joka pitäisi saada paremmin soviteltua ansiotuloihin.
Silloin opinnot saisi suoritettua työnteosta huolimatta.
Lempinen esittää hyviä kysymyksiä:
Miksi yliopistojen lukukausirytmi juontuu yhä ajalta, jolloin ylioppilaat lähtivät kesäksi heinätöihin?
Tarkoittaako opiskelijoiden mielenterveysongelmien yleistyminen sitä, että koulutusjärjestelmämme ei sittenkään kykene vastaamaan siihen, missä todellisuudessa ihmiset elävät tänä päivänä?
Miksi kaksiportaista tutkintorakennetta ei kyetä kehittämään? Miksi kandi ei muka ole työelämälle relevantti tutkinto?
Niin, palataan vuoteen 2005. Silloin fanfaarit säestivät kaikkien aikojen suurinta tutkintouudistusta, joka toi yliopistoihin opintopisteet ja kaksiportaiset tutkinnot. Opintojen ohjauksen työkaluksi tuli HOPS, henkilökohtainen opintosuunnitelma.
Eikö historiallinen uudistus riittänyt?
”Ainakaan vielä ei ole näköpiirissä, että tutkintoajat olisivat merkittävästi lyhentyneet. Eikä työelämään vieläkään tulla vuotta nuorempina”, sanoo opetusministeriön korkeakoulu- ja tiedeyksikön johtaja Anita Lehikoinen.
Hän vetää työryhmää, jonka pitäisi maaliskuun lopussa esittää konkreettiset keinot siihen, miten työuran alkupäätä voidaan kasvattaa vähintään yhdellä vuodella.
Maallikon on vaikea ymmärtää, miksi työvuosi valmistumisen jälkeen on tärkeämpi kuin työvuosi välivuonna tai opiskeluaikana. Lehikoinen selittää:
”Jos on välivuonna töissä, ei todennäköisesti ole sellaisissa tehtävissä, joihin tarvitaan esimerkiksi se ylempi korkeakoulututkinto. Ja koska koko korkeakoululaitos on mitoitettu tiettyjen osaamistarpeiden mukaan, viivästymät välivuonna tai opiskeluaikana muuttuvat tuota tasapainoa. Eli tarvitaan enemmän lääkäreitä, opettajia ja sairaanhoitajia, jotta saadaan tarpeet katetuiksi.”
Opintojen sujuvuus on ministeriön listalla tärkeimpänä. Lehikoinen korostaa esimerkiksi henkilökohtaisten opintosuunnitelmien merkitystä.
”Oletamme, että opintosuunnitelmat tehdään ja niiden toteutumista seurataan tosissaan. Se on yliopiston huolenpitoa opiskelijasta.”
Ylioppilaslehden kyselyn mukaan opintosuunnitelmien käytännön toteutuksessa on yhä ongelmia. Suurin osa tämän lehden kyselyyn vastanneista ei kokenut saaneensa HOPSista hyötyä.
Tässä opiskelijoiden kokemuksia:
”HOPS selkeytti kuvaa alussa, mutta loppujen lopuksi se on vain paperi, johon täytellään kivalta näyttäviä tietoja, vaikka todellisuudessa opinnot menee ihan eri tavalla.”
”Ohjaaja ei keskittynyt tarpeeksi ohjattavien henkilökohtaisiin ongelmiin ja tarpeisiin, eivätkä vastaukset tärkeisiin kysymyksiin olleet kovinkaan yksityiskohtaisia tai tyhjentäviä.”
”Pakolla väännettiin, apua ei saatu, sillä opettajakaan ei tiennyt, mitä sinne olisi pitänyt laittaa. Ei kukaan tiedä ekana vuotena, mitä sivuaineita haluaa opiskella ja milloin lähtee vaihtoon. Jos HOPSia olisi tarkoitus päivittää, tulisi siihen panostaa opetuksessa. Nyt se vain jää.”
Toisaalta opiskelijat kokevat HOPSin tekemisestä olevan hyötyä omien opintojen suunnittelussa, vaikka laitoksen ohjaus ja tuki jäävätkin uupumaan.
Lehikoinen sanoo, ettei ministeriö voi valvoa opintojen ohjausta sellaisenaan yliopistolla. Sen sijaan opintojen sujuvuutta voidaan korostaa yliopistojen rahoituksessa, ja kehitteillä on opiskelijapalautejärjestelmä, jonka avulla tietoa voidaan saada enemmän.
”Rahoituksen yksi mittari on, kuinka paljon yliopistoista löytyy näitä 45 opintopistettä lukuvuodessa suorittaneita opiskelijoita. Käsityksemme mukaan tämä kertoo jotakin siitä, miten opetus ja opinnot on kaiken kaikkiaan järjestetty.”
Helsingin yliopiston tavoitteena on, että sen opiskelijoista 50 prosenttia suorittaisi 45 opintopistettä lukuvuodessa.
Tätä nykyä tavoitteeseen pääsee noin 35 prosenttia opiskelijoista.
Siitä, missä järjestyksessä työuranpidennystyökalut otetaan käyttöön, ei ole vielä tietoa. Ensimmäisenä muutoksia on todennäköisesti tulossa opiskelijavalintoihin. Hakupaikkojen määrää halutaan vähentää ja alakohtaisia yhteisvalintoja lisätä.
”Yliopistot vastustavat yhteisvalintoja usein siksi, että eri yliopistoissa saman oppiaineen profiili voi olla hieman erilainen. Näin tietysti onkin, mutta ei yliopistoon hakevalla nuorella ole tästä mitään käsitystä. Hänelle paikat näyttäytyvät samanlaisina”, Akavan koulutuspoliittinen asiamies Simo Pöyhönen sanoo.
Ahtelan raportissa ehdotetaan, että opiskelijoiden valinnassa etusijalla olisivat ne, joilla ei vielä ole opinto-oikeutta korkea-asteella. Tästä Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL on eri mieltä. Sen mukaan järjestely vaikeuttaa alan vaihtamista ja nopeaa valmistumista tilanteessa, jossa opiskelija huomaa päätyneensä väärälle alalle.
Simo Pöyhösen mukaan SYL on punninnut vain puolet asiasta.
”Järjestelmä pitää saada toimimaan niin, ettei kaikkea aina tarvitse aloittaa alusta. Opiskelijoiden pitää voida vaihtaa koulutusohjelmaa kandidaatin tutkinnon jälkeen, ja aiempia opintoja pitää oikeasti saada hyväksytettyä uuteen tutkintoon. Liikkuvuuden pitää olla aivan toisella tasolla kuin se nyt on”, Pöyhönen sanoo.
Hänestä se, että yhdellä opiskelijalla voi olla useita pääaineoikeuksia, on ennen kaikkea järjestelmän ongelma.
”Eivät ihmiset haali niitä pahuuttaan. Se on vain oire siitä, että nykyisellään homma ei toimi.”
Etelärannassa uskotaan, että ainakin toinen tutkinto muuttuu lähitulevaisuudessa maksulliseksi.
”Minusta toisen tutkinnon suorittamisen ei pitäisi olla ilmaista. Yliopistojen taloutta sillä ei merkittävästi kohennettaisi, mutta tämä on periaatteellinen kysymys. Aloituspaikkojen pitäisi olla nuorten käytössä”, EK:n Markku Koponen sanoo.
Hänestä pitäisi laajemminkin keskustella maksullisesta opiskelusta, joko yleisenä tai rajoitettuna.
”Esimerkiksi hyvinkin kohtuullinen lukukausimaksu, vaikka 100 euroa per lukukausi, toisi ylipistoille kymmeniä miljoonia euroja vuodessa.”
Näin pitkälle tuskin mennään. STTK:n Petri Lempinen toivoo kuitenkin suurempaa ravistelua kuin mitä on suunnitteilla. Hänestä olisi nyt samantyyppinen aika miettiä asioita kokonaan uusiksi kuin 1960-luvulla.
”Se vain on pirun hankalaa. Opintotuen suhteen olen menettänyt toivoni jo kymmenen vuotta sitten. En usko, että opiskelijajärjestöistä ja hallinnon puolelta löytyy aitoa halua miettiä asioita uusiksi. Saavutetuista eduista pidetään kynsin hampain kiinni.”
Lempinen haluaisi kuulla laaja-alaisempaa keskustelua siitä, mitä sivistysyliopisto tänä päivänä tarkoittaa.
”Se voisi olla jotain ihan muuta, vaikka avoin yliopisto. Nyt kaikkea toimintaa määrittelee ajatus perustutkinnon suorittamisesta.”
”Yliopiston ei pidä ryntäillä”
Porthanian Unicafessa istuu kiihtynyt nuori nainen. Kalkkunakeitto on jäähtyä lautaselle, kun opiskelija ja Helsingin yliopiston hallituksen jäsen Johanna Ahola hämmästelee päättäjien hätää keksiä uusia keinoja opintojen nopeuttamiseksi.
”Vuoden 2005 tutkintouudistuksen vaikutuksetkaan eivät vielä ole selvillä. Väitän, että sillä on ollut suuri merkitys ainakin asenneilmapiiriin”, Ahola sanoo.
Kun hän aloitti opintonsa vuonna 2003, osa opiskelijoista suhtautui valmistumiseen ikään kuin vaihtoehtona.
”Nyt jengi tajuaa, että yliopistossa kuuluu opiskella. Vaikka lisävuosia saa aika helposti, uhka siitä, että joutuu byrokratian kanssa tekemisiin, motivoi opiskelemaan.”
Korkeakoulujen arviointineuvoston selvitys tutkintouudistuksen vaikutuksista valmistuu myöhemmin tänä vuonna. Aholan mielestä tutkintouudistuksen vaikutuksia pitäisi odottaa rauhassa.
”Yliopiston ei pidä ryntäillä ja tehdä imagon vuoksi kiinnostavia uusia avauksia. Yliopistolle kuuluu vastuu tutkintojen laadusta.”
Ahola myöntää, että ongelmia on yhä. Yksi suurimmista on, että varsinkin opintojen alkupäässä opiskelijat jäävät yksin murheidensa kanssa.
”Integroiminen on jätetty aika lailla opiskelijatuutoroinnin harteille. Opiskelijalle pitäisi massaluennolla tulla sellainen olo, että häntä kaivataan siellä. Että jos jää pois luennolta, joku huomaa poissaolon.”
Ahola kuuluu niihin, jotka tekevät kahta tutkintoa. Hän tuli opiskelemaan perinnöllisyystiedettä ja haki vuonna 2007 lukemaan käytännöllistä filosofiaa.
Tällaiset ratkaisut vaikeutuisivat, jos opiskelijoiksi valittaisiin ensisijaisesti henkilöitä, joilla ei vielä ole opinto-oikeutta yliopistossa.
”Se on hirveä vaihtoehto. Ei ole kenenkään etu, jos virheellisen valinnan tehnyt nuori pakotetaan opiskelemaan siellä, missä hän ei halua opiskella”, Ahola sanoo.
”Ja joskus kaksi tutkintoa on relevantti yhdistelmä. Jos haluan olla perehtynyt bioeetikko, en voi olla sitä, jos en ymmärrä, mitä geeneissä tapahtuu. Ja toisaalta minun pitää lukea kunnolla filosofiaa, jotta voin olla legitiimi filosofi.”
Ahola kuitenkin ymmärtää ongelman: on olemassa ihmisiä, jotka haalivat opinto-oikeuksia vääristä syistä. Ihan vaikka siksi, että saisivat opiskelija-alennuksen VR:llä.
”Toki on väärin, että jotkut käyttävät systeemiä hyväkseen. Olisi suotavaa, että heidät pystyttäisiin jollain keinolla poistamaan. Mutta miksi rajoittaa niiden vapautta, joille on oikeasti merkityksellistä saada se tutkinto?”
Helsingin yliopiston vararehtori Jukka Kola ymmärtää tavoitteet nopeuttaa nuorten valmistumista.
”Tuskin kukaan tavoitteita vastustaa. Mutta kun pitää löytää keinot, ollaan suurempien haasteiden edessä.”
Kola uskoo, että valmistumista on mahdollista aikaistaa yhdellä vuodella. Hänen mukaansa työuran venyttämisen painopisteen pitää kuitenkin olla uran loppupäässä.
Yliopiston strategiassaan linjaamat tavoitteet ovat kunnianhimoisia. Vuoteen 2012 mennessä 68 prosenttia opiskelijoista suorittaa tutkinnon seitsemän vuoden kuluessa opintojen aloittamisesta. Nyt luku on suunnilleen 45 prosentissa.
Kola myöntää, että tutkintojen valmistumista ja opiskelun tukemista varten luodussa HOPS-käytännössä ja opintoseurannan Etappi-järjestelmässä on vielä parannettavaa.
”Tavoiteltuja 45 opintopisteen suorituksia lukuvuotta kohti ei tule tarpeeksi. Huolestuttavin tilasto on, että toissa vuonna ensimmäisen vuoden opiskelijoista vain 14 prosenttia suoritti 45 opintopistettä. Se on kyllä järkyttävän alhainen prosentti.”
Ylipisto on harkitsemassa kannustimia opintojen vauhdittamiseen. Tavoiteajassa valmistuvat voitaisiin palkita stipendeillä.
Stipendin käyttöönottoa aletaan selvitellä ensi vuonna.
Antti Järvi
Kuvitus Janne Kuisma