Kiireellinen viesti kilahtaa tamperelaisprofessorin sähköpostiin: voisiko joku auttaa karkotusuhan alla olevaa afganistanilaista teinipoikaa Ashraf Sahilia?
Juha Suoranta ilmoittaa, että hän voi. Kasvatustieteen professori piilottaa Ashrafin kotiinsa.
Eletään maaliskuuta 2009. Piilottajan päiväkirja kertoo seuraavasta puolesta vuodesta.
Päiväkirja kuvaa turvapaikanhakuprosessin pöyristyttäviä kiemuroita. Niiden lomassa Suoranta arvostelee suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa inhimillisyyden unohtamisesta.
Suomalaisvanhemmat toimivat itsestään selvästi rakkaudesta, kun lähettivät lapsensa sotaa pakoon Ruotsiin. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin paheksumme ankkurilapsia.
Pamfletin tyyli vaihtelee toteavasta akateemiseen ja kiihtyneeseen.
Suoranta piirtää tylyn kuvan Suomi-linnoituksesta. Poliitikot olettavat perusteetta, että julkinen mielipide on vihamielinen maahanmuutolle.
Kirkon pitäisi puolustaa ihmisyyttä eriarvoistumista vastaan, mutta se hapuilee tehtävässään. Kansalaiset pelkäävät asettua järjestelmää vastaan.
”Kunnioitettavaa työtä. Kaikkea hyvää ja toivotaan parasta”, sanovat tuttavat Suorannalle kuullessaan Ashrafista. Jotkut antavat rahaa. Muuta tukea ei juuri tule.
Suoranta ei päästä itseäänkään helpolla. Hän kertoo, miten valehtelee Ashrafille, ettei ole kotona, vaikka oikeasti haluaa vain olla yksin. Ja ettei osaa pitää Ashrafia ystävänä, vaan autettavana.
Lukijan kyyniseen mieleen tulee, että kirjan kirjoittamiseen liittyvä osallistuva havainnointi on yksi auttamisen motiiveista.
Maahanmuuttajat ja suomalaiset köyhät asetetaan julkisessa keskustelussa usein vastakkain. Suorannan mielestä nämä kaksi köyhien ryhmää pitäisi asettaa samaan vaakakuppiin ja miettiä, mitä vastakkaisessa kupissa on.
Pääoman edut, vastaa Suoranta.
Se, että Suomi pitää työperäistä maahanmuuttoa ainoana hyväksyttävänä maahanmuuttona paljastaa, miten välineellisesti suhtaudumme itseemmekin. Tänne ovat tervetulleita vain ne suomea puhuvat ammattilaiset, joiden työvoimaa juuri nyt tarvitaan.
Muita makuutetaan epävarmuudessa vastaanottokeskuksissa. He eivät saa tehdä töitä tai opiskella. Se on Suorannan mielestä yhteiskunnan voimavarojen haaskausta. Turvapaikanhakijoiden kouluttaminen kuntouttaisi heitä psykososiaalisesti ja avaisi heille portin suomalaiseen yhteiskuntaan. Rikollisuus ja muut ongelmat vähenisivät.
Suoranta itse hankki Ashrafille opiskelupaikan ja vaatii yliopistoilta aktiivista turvapaikanhakijapolitiikkaa. Tämä on ehkä kirjan kiinnostavin avaus: yliopiston tulisi voida myöntää opiskelupaikka humanitaarisista syistä, Suoranta julistaa.
Hän arvelee, ettei asian kirjaamiselle johtosääntöihin ole mitään estettä nyt, kun yliopistot kerran ovat autonomisia.
Ninni Lehtniemi
Juha Suoranta:
Piilottajan päiväkirja.
Into Kustannus 2010.
