Veera Kataja: Oppimispäiväkirja

T:Teksti:

Elämä on riippuvainen joko kohtalosta tai omista valinnoista. Niin me päättelimme. Ja meillä oli aiheesta koko ajan kinaa.
    Stiinan mielestä kaikki oli kiinni omista ratkaisuista. Synkimmästäkin suosta voi nousta päättäväisyydellä ja kovalla työllä, Stiina vakuutti. ”Ja vaikkei asia olisikaan niin, haluan silti uskoa niin”, hän perusteli. ”Sillä silloin on aina toivoa.”
    Oikeistolaista propagandaa, ajattelin joskus katsellessani kasvojani peilistä. Onko kärsää muistuttava paksuvartinen nenä oma valintani? Entä tihrusilmäni? Entäpä surkea sävelkorvani? Lihavuuteen sentään saatoin vaikuttaa, mutten ollut valinnut olla läski. En vain osannut olla mitään muuta.

Minä luotin ainoastaan epäonneen. Siihen, että se jakautui maailmassa epäoikeudenmukaisesti. Näin lapsena Kanarialla, kuinka pieni kulkukoira hätäsynnytti kadunkulmaan ja kuinka autot runtelivat vuoronperään jokaisen vastasyntyneen pennun. Fortuna mala. Antiikin Roomassa uskottiin pahan onnen jumalattareen, joka ei tuntenut armoa, jos sille ei uhrannut. Puin ajatuksen sanoiksi keskusteluissamme. ”Pessimisti ei pety”, vitsailin Stiinalle. Se oli eräänlainen rukous. Toivoin salaa, että kuulostaisin synkältä ja ironiselta, siis mielenkiintoiselta.
    ”Toi on masennusoire. Sun täytyy kokeilla akupunktiota”, Stiina opasti. ”Tai jumppaa! Jumppa on kaikkein tehokkain mielialalääke.” Vihasin sanaa jumppa. Vihasin sitä tapaa, jolla Stiina lausui siinä p-kirjaimen. Huulten välistä pärskähti innostunutta sylkeä. Stiina ei yksinkertaisesti tajunnut.
    Pessimisti menee siitä, mistä aita on matalin. Alitajuisesti kai tiesin sen, ja häpesin sitä. Miksi muuten olisin halveksunut Stiinan ponnisteluja? Niille oli syynsä. Ajan kuluessa sain tietää, että Stiina itki sängyssä melkein joka ilta. Hän kärsi alituisesta migreenistä ja häpesi palovammojaan, vaikka niitä tuskin enää erotti. Melkein jokainen poikaystävä jätti Stiinan.
    Kun Stiina lähti ensimmäisen kerran Intiaan, hän puhui siitä toiveikkaasti. ”Mä haluan kohdata itseni”, Stiina sanoi. ”Ja siellä yhteisössä on maailman parhaita joogaopettajia.” Myöhemmin minulle kerrottiin, että Stiinan ashramissa harrastettiin ryhmäseksiä. Tantraseksiä, jossa mies ei laukea laisinkaan, ja yksi akti saattaa kestää tunteja. Kuvittelin Stiinan täydellisen persikkaisen takapuolen kiemurtelemassa hikisessä, pi­meässä Intian yössä. Olin niin vihainen, että olisin halunnut lyödä Stiinaa.
    Onnetar puukottaa antamalla ensin jotakin ihanaa ja viemällä sen sitten pois. Minä haukuin hippejä, jotka olivat kaapanneet Stiinan. Ilkuin joogavaatteita ja Stiinan kauniita hiuksia, jotka jäivät nyt hoitamatta. ”Mä olen löytänyt valon”, Stiina sanoi. ”Mutta hukannut deodorantin”, totesin. Piikittelystä ei ollut mitään apua. Stiina liukui koko ajan kauemmas.
    Muutaman viikon hiljaisuuden jälkeen sain Stiinalta kirjeen. Stiina kertoi olevansa ensimmäistä kertaa elämässään onnellinen. ”Jos et pysty hyväksymään mua tällaisena, en halua enää olla tekemisissä sun kanssa. Ota tai jätä.” Oli pakko valita. Kurjuus saattoi olla kohtalo, mutta sen hyväksyminen tai hyväksymättä jättäminen oli valinta. En halunnut hyväksyä, mutten voinut kuvitellakaan elämää ilman Stiinaa. Kenties valinnan ja kohtalon välillä ei ole eroa. Ehkä on. En enää tiennyt, eikä sillä ollut väliä.

Vuosia myöhemmin, eräänä valoisana kesäiltana, istuin kuvataideryhmän kanssa piknikillä. Oli poikkeuksellisen lämmin kesäkuu. Olin ottanut paperia ja hiiltä mukaan ja ryhdyin piirtämään iltauinnilta palaavia ryhmäläisiä. Ilta-aurinko lämmitti niskaa ja käsivarsia ja tunsin oloni raukeaksi. Hiili liukui paperilla sovinnollisesti, muodostaen juuri toivomiani viivoja. Tunsin oluenhajuisen hengityksen vierelläni. ”Sä et taida hyväksyä niitä”, sanoi naisenääni. ”Sen näkee siitä, että sä kaunistelet niiden vartaloita.” Käännyin katsomaan puhujaa. ”Moi, mä olen Petra ja humalassa”, sanoi leveästi hymyilevä suu, joka kuului pisamaisiin, kapeisiin kasvoihin. Tunsin punastuvani. Petra otti kulauksen kaljatölkistään ja nauroi: ”Etkä sä ole kovin hyvä piirtämään. Toivottavasti hyväksyt sen jo.”
    Päätin, että se oli kohtalo. Ainakin tekisin siitä kohtalon.