Aivan huippua!
Täällä sitä elellään huipputeknologian mallimaassa, jossa tehdään huippututkimusta huippuyliopistoissa, joista valmistuu huippuopiskelijoita huipputehtäviin. Viime vuosien keskustelun perusteella voisi tyhmempi luulla, että keskinkertaisuus on maailmasta kadonnut.
Mistä huippuvillitys oikein sikiää?
Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen tutkija Anu Kantola katsoo huippupuheen yleistyneen runsas kymmenen vuotta sitten markkina- ja kilpailuajattelun myötä. Sen ideologian mukaan huomio kiinnitetään parhaimpiin. Vielä 1980-luvulla puhuttiin enemmän tasa-arvosta ja solidaarisuudesta.
Huippupuhe on hierarkkista: kaikki eivät voi olla huippuja, koska silloin kukaan ei olisi.
Nykyään huippu-sana uhkaa kärsiä inflaatiosta, kun sillä tehostetaan sanomaa kuin sanomaa. Erityisen innokkaasti huippu-etuliitteeseen turvautuu media.
Huippupuhe ei ole pelkkää retoriikkaa. Tiedemaailmassa se näkyy esimerkiksi rahoituksen suuntaamisena entistä enemmän isoille huippututkimusyksiköille.
”Urheiluseuroissa keskitytään valmentamaan parhaimpia. Kulttuuripuolella taas ovat yleistyneet kirjallisuuskilpailut. Se on aika kapea kuva kulttuurista”, Anu Kantola sanoo.
Mutta kuka huiput määrittelee? Yliopistojen kärkeä on mitattu ranking-listoilla, joiden perusteista on usein kiistelty. Niissä Helsingin yliopisto on joka tapauksessa sijoittunut viime vuosina varsin hyvin.
Monilla aloilla ”huipun” määrittely on vaikeaa ja jopa teennäistä. Yliopistolla rahan jakoon vaikuttavat kansainväliset julkaisut, jotka määritellään huippututkimukseksi. Se vähentää Suomea koskevaa tutkimusta, Anu Kantola sanoo.
Politiikan tutkimuksen dosentti, vuoden tieteentekijäksi valittu Johanna Kantola ei perusta koko huippupuheesta.
”Kaikki tämä excellence-puhe on luovuuden ja inspiraation vastakohta”, hän sanoo.
”Kuinka monta kertaa meillekin on sanottu, että kunhan vain julkaisette jotain.”
Johanna Kantolan mielestä esimerkiksi suomalaisen yliopiston kansainvälistymisen todellinen haaste on luoda yliopistoihin vakituisia virkoja ja taata tutkijan-uralle riittävät resurssit.
”Mutta tämä ei vastaa rahoittajatahojen kansainvälistymisen strategiaa, jossa tuodaan kansainvälisiä huippuja lyhyiksi pätkiksi Suomeen. Samalla Suomi on täynnä huippututkijoita, joilla ei ole vakituisia työsuhteita.”
Anu Kantolan mielestä huippupuhe on loppujen lopuksi ”aika tylsää”.
”Ainakaan se ei ole kovin toiveikas tai optimistinen aate, että keskitytään vain parhaimpiin.”
Maria Manner
