On unohtumattomia uutisia, ja on muistista huuhtoutuneita uutisia. En koskaan unohda Berliinin muurin murtumista, en prinsessa Dianan kuolemaa enkä sitä, kun ulkoministeri Alexander Stubb osti ankkataulun.
Taulu – ehtaa taidemaalari Kaj Stenvallia – on koristanut Stubbin työhuonetta alkuvuodesta. Hankintaa vauhditti oivallus, että taide on yksi Suomi-kuvan kirkastaja. Niin totta. Taiteilijan valinta ei sen sijaan osunut ihan nappiin, jos ulkoministeri tavoitteli rohkeutta, tuoreutta ja syvyyttä.
Stubbin käsitys kulttuurista näkyy samoin hänen kokoamassaan brändivaltuuskunnassa. Elinkeinoelämältä haiskahtavassa 22-päisessä ryhmässä taiteilijoita edustaa Osmo Rauhala ja kirjailijoita Lasse Lehtinen.
Ei muuallakaan ministerinaitiossa päästä kulttuuritietämyksellä leveilemään. Se muistui mieleen viime viikolla, kun Yle näytti tv-elokuvan Pääministeri. Elokuva kertoo kevään 2003 vaalitaistosta, jonka käänteet johtivat keskustalaisen pääministerin Anneli Jäätteenmäen eroon.
Elokuvaa seuranneena päivänä elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen ilmaisi tv-uutisissa huolensa, sotkevatko ihmiset nyt todellisuuden ja fiktion. Katsojia aliarvioiva kulmien kurtistus siitä huolimatta, että elokuva antoi oman puolueen Jäätteenmäelle synninpäästön (mutta ei esittänyt Pekkarista järin mairittelevassa valossa).
Pääministeri Matti Vanhaselta elokuva oli jäänyt kokonaan väliin. Se ei houkutellut katsomaan, vaikka siinä poliitikko kuvattiin valinnoissaan horjuvana ja päätöksistään ahdistuvana siinä missä me muutkin (ja Vanhanen sympaattisena sovittelijana). Vanhanen puhalsi eduskunnan käytävää televisiokameroiden ohi mutta ehti huikata, että kommentoi sitten, kun on ”katsonut näytelmän”.
Näytelmän?
Piristys keskustalaisittain on ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen. Aikoinaan hän väitti lukeneensa pinon Dostojevskin teoksia viikonlopussa. Mitä väliä, lukiko hän ne todella. Ainakin hän erotti, kuka on uskottava kirjailija.
Eduskuntavaalit ovat puolentoista vuoden kuluttua. Uudelta kulttuuriministeriltä on ollut tapana kysyä, mitä hän tietää salkkunsa sisällöstä käytännössä. Jos seuraavan kulttuuriministerin lempielokuva on Olli Saarelan Rukajärven tie tai hän kertoo lukevansa parhaillaan Paolo Coelhon Alkemistia, juoksen kirkuen railoon.
Joka rivipoliitikon ei tarvitse siteerata Dostojevskia, mutta ajatus on tämä: Merkkiteokset – kirjallisuudessa ja kuvataiteessa, teattereissa ja konserttisaleissa, missä vain – kuiskivat tarinaa epätäydellisestä ihmisestä epätäydellisessä maailmassa. Niiden opetuksista voisi olla poliitikoille hyötyä.
Johanna Laitinen
Kirjoittaja on kustannustoimittaja.
