Kaupungin uuden kuuman menomestan Circuksen avajaiset. Kymmenien metrien jono odottaa sisäänpääsyä.
Yökerhon aulassa, median kyttäyspaikalla, toimittajat ja kuvaajat bongailevat tuttuja kasvoja satojen ihmisten virrasta.
Tänään media vaikuttaa tyytyväiseltä tarjontaan. Täällä ovat kaikki paperitähdet Wilma Schlizewskista Jari Sillanpäähän.
Markkinointi- ja myyntialan ihmiset, toimittajat ja muut ravintola-avajaisten perusperskärpäset saavat kävellä rauhassa aulan läpi, mutta jokainen jostain tuttu joutuu median tentittäväksi.
Ja kaikki siihen suostuvat, sitä varten tänne on tultu. Kun kuva ja kommentti pääsevät lehteen, uusi ravintola saa mainosta ja julkkis julkisuutta.
Sehän on niin sanotusti win-win-tilanne.
Näyttelijä Oskari Katajisto selittää toimittajalle toipumistaan jalkavammastaan. Valokuvaan hän nappaa kainaloonsa laulaja Ville Pusan.
Jostain missikisasta tuttu blondi halaa julkkistoimittajaa.
”Ihana nähdä sua taas!”
Vappu Pimiä is in the house. Häntä ei ole tunnistaa, sillä hänellä on taas uusi erikoinen tukka. Siitä riittääkin kirjoitettavaa.
Pimiä on kasvo, jolla myydään lehtiä. Hän on tämän hetken se juontaja, joka näkyy joka ohjelmassa, kunnes ei ole enää ohjelmia, joissa olla juontajana tai kunnes kansa väsyy.
Vaikka Pimiä onkin täydellinen hybridi edellisiä tähtijuontajia – hyvännäköinen kuin Jaana Pelkonen ja iloinen kuin Marco Bjurström – hän ei kiinnosta siksi, että hän on Vappu Pimiä. Hän kiinnostaa siksi, että hän on kuuluisa.
Yhtälö on yksinkertainen: mitä kuuluisampi olet, sitä kiinnostavampi olet.
Vielä parempaa kuitenkin on, jos olet kuuluisa, mutta sinusta ei tiedetä mitään. Silloin olet todella kiinnostava.
Sillä on vielä niitäkin julkkiksia, jotka panostavat mieluummin yksityisyytensä suojelemiseen kuin kaiken mahdollisen julkisuuden haalimiseen.
Kutsutaan heitä yksiksiksi.
Tällaisia ovat yksikset: Yksis osaa pitää kiinni omasta yksityisyydestään ja julkisuuskuvastaan. Yksis ei esittele perhettään ja kotiaan lehdissä ja tv-ohjelmissa. Hän ei patsastele julkkisravintoloiden tai Hollywood-leffojen ensi-illoissa. Yksikselle on turha soittaa ja pyytää mukaan tanssikilpailuun tai änkeytymään läpi seinään tehdystä reiästä. Yksis ei anna parisuhteestaan laimeita kommentteja, sellaisia kuin ”välillä pitää olla vipinää”.
Itse asiassa yksikset ovat kuin entisaikojen sankareita. Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen ja viestinnän professorin Erkki Karvosen mukaan amerikkalainen teoreetikko Daniel Boorstin määritteli jo 1960-luvulla julkkiksen ja sankarin eroksi sen, että julkkis on tunnettu siitä, että on tunnettu.
”Sankariksi taas ei päässyt kuka tahansa. Se asema piti ansaita”, Karvonen kertoo.
Viime vuosina julkkikset ovat olleet kauempana sankareista kuin koskaan.
Itse asiassa koko julkkiskulttuuri on alennustilassa. Julkisuuden ovat vallanneet Big Brotherista ja muista viihdeohjelmista tutut naamat, jotka eivät välttämättä ole tehneet mitään muuta ansaitakseen julkisuutta.
Hinnalla millä hyvänsä julkisuuteen haluavia yhdistää yleensä samantyyppinen sosiaalinen tausta ja vähäiseksi jäänyt koulutus. He toivovat hyötyvänsä pääsystä mediaan.
”Esimerkiksi Big Brother -kilpailijoilla on lähes poikkeuksetta pienet tulot. Normaalituloiset ihmiset eivät voisi edes lähteä ohjelmaan moneksi kuukaudeksi. Herää ajatus, että ihmiset näkevät sen väylänä parempaan elämään”, sanoo viestintäoikeuden tutkijatohtori Päivi Tiilikka.
Julkkisten alin luokka, huonosti koulutetut mediatyrkyt, tämän minuutin BB-Hennat ja muut salarakkaat, ovat tehneet julkkiskulttuuristakin luokkayhteiskunnan.
Samalla ne julkkikset, jotka kokevat olevansa kertakäyttöjulkkiksia arvokkaampia, ovat vetäytyneet kuoreensa. Turhasta julkisuudesta on tullut stigma.
Julkisuusyhteiskunta koskettaa myös ihan tavallisia ihmisiä. Jokaista turhaa julkisuutta tavoittelevaa kohden on liuta taviksia, jotka suhtautuvat tiedotusvälineisiin entistä epäluuloisemmin. He näkevät mediassa kuin mediassa halpajulkisuuden vaaran.
Myös taviksista on tullut yksiksiä.
Suomen kaikkien aikojen paras jalkapalloilija on malliesimerkki julkkiksesta, joka on oikeastaan yksis.
Mitä me nimittäin todellisuudessa tiedämme Jari Litmasesta?
Netin kaiken tietävissä futisfoorumeissa Litmasta epäiltiin aikoinaan homoksi, koska hän ei ollut taluttanut näytille naisystäviään.
Sittemmin Litmanen on mennyt naimisiin virolaisen mallin kanssa ja saanut kaksi lasta, mutta tiukka julkisuuslinja on pitänyt. Pariskunta nähtiin yhdessä vasta Linnan juhlissa.
Mediakonkari Timo T.A. Mikkonen perusteli Maria-talkshowssa lastensa julkisuuteen tuomista sillä, että he ovat syntyneet julkisuuteen. Myös Litmasen lapset ovat syntyneet julkkis-isälle, maailman mittakaavassa paljon kuuluisammalle kuin Mikkonen.
Silti Litmasen lapsista on näkynyt lehdissä vain tuhnuisia salakuvia.
Litmanen on tehnyt valinnan. Kuningas Litmasen saa julkisuuteen vain puhumaan jalkapallosta, perhettä ei esille silläkään verukkeella.
Monet pyrkivät Litmasen medialinjaan. Hyvin harvat onnistuvat siinä.
Toiset ammatit kun vain ovat julkisempia ja kiinnostavampia kuin toiset. Jos putkimies ajaa kännissä autolla, se ei ole uutinen, mutta jos saman tekee pappi, poliisi, kirurgi tai meteorologi, hiljaisena uutispäivänä se on lööppikamaa.
Ainakin, jos kyseessä on tv:stä tuttu meteorologi.
Ristiriitaisin tilanne on Suomen uudella näyttelijäsukupolvella. Työnsä puolesta he ovat näkyvästi esillä lavalla, valkokankaalla ja televisiossa. He suostuvat mielellään haastatteluihin. Heillä on hyvä ulosanti. He osaavat poseerata ja näyttää hyviltä kuvissa.
Mutta jo teatterikorkeakoulun opiskelijat osaavat pitää yksityisyytensä tiukasti itsellään. Jos haastattelu menee yksityiselämän puolelle, eteen nousee vaikenemisen muuri.
”En kommentoi.”
”Se on yksityisasiani.”
”Tämä asia ei liity millään tavalla tähän haastatteluun.”
Toki poikkeuksiakin on.
Mikko Leppilampi myi häänsä aikakauslehdelle. Kokeneemmassa näyttelijäkaartissa Hannele Lauri ja Sanna Saarijärvi elävät elämäänsä kuin se olisi julkista näytelmää.
Toisen linjan on valinnut Jasper Pääkkönen. Hän on yksis.
Rööperi-elokuvan ensi-ilta tammikuussa oli vuoden suuria kotimaisia elokuvatapauksia. Ensi-illassa pääosanesittäjät olivat paikalla: Samuli Edelmann, Pihla Viitala, Peter Franzen… Mutta missä oli Jasper Pääkkönen?
Hän oli Karibialla surffaamassa.
Pääkköstä saattaa nähdä ravintoloiden ja tapahtumien ensi-iltabileissä, mutta julkkistoimittajat karttavat häntä. Hänet tiedetään vaikeaksi tapaukseksi.
Pääkkönen on esiintynyt ilkosillaan valkokankaalla, mutta hän ei puhu medialle muusta kuin kalastuksesta ja pokerista.
Ei voi välttyä ajatukselta, että näin toimiessaan Pääkkönen ja hänen kaltaisensa yksisnäyttelijät haluavat varmistaa sen, etteivät he sekoitu alempaan kategoriaan kuuluviin turhiin julkkiksiin.
”Taiteilijakentällä on omat sääntönsä. Siellä katsotaan halveksuen sitä, joka ulkotaiteellisesti yrittää menestyä. Taiteilijat ajattelevat, että menestykseen pitää olla kykyjä”, professori Erkki Karvonen vahvistaa.
Tätäkin juttua varten Pääkköstä yritettiin tavoitella, mutta puhelinnumeroa ei ollut saatavilla, ja meiliin hän ei vastannut.
Jasperia ei siis kiinnostanut.
Pääkkösen elokuvia tuottaneen Solar Filmsin tiedottaja Rampe Toivonen on ehkä yllättäen tyytyväinen näyttelijän valitsemaan medialinjaan.
”On vain hyvä asia, että Jasper on säästeliäs. Kun elokuva tulee ensi-iltaan, aikakauslehdissä on päänäyttelijöiden haastatteluita. Se on ihan fine, mutta myös täysin heidän oma valintansa. Me emme siihen kannusta, koska tietoisuus elokuvasta ei leviä sitä kautta niin paljon, että se vaikuttaisi elokuvan katsojalukuihin”, Toivonen uskoo.
Hänen mukaansa monet elokuvat saavat hyvin näkyvyyttä, mutta se ei välttämättä muutu katsojiksi.
”Markkinointitaito ei sinänsä ole mikään arvo, jos elokuvan sisältö ei kiinnosta”, hän muistuttaa.
Hyvä esimerkki pyörii tällä hetkellä elokuvateattereissa.
Ohjaaja Johanna Vuoksenmaa oli viime viikkoina joka naistenlehden haastattelussa. Silti syy, miksi hän on esillä, Toinen jalka haudasta, on vuoden suurin kotimainen elokuvafloppi.
Jasper säästelee – mutta se ei näy lompakossa. Vuoden alussa Iltalehti laski Pääkkösen olevan Suomen parhaiten tienaava elokuvatähti.
Vielä näyttelijöitä mutkikkaampi tilanne on poliitikoilla.
Politiikka on henkilöitynyt, aatteet ja puolueet jääneet taustalle. Ehdokkaiden on ääniä saadakseen esiinnyttävä näkyvästi tiedotusvälineissä.
Ja jotta media-aikaa saisi, itsestään on annettava jotain.
”Osa poliitikoista on vienyt oman yksityisyytensä rajan jopa yksittäisen munasolun irtoamisen tasolle niin kuin Satu Taiveaho. Kansanedustajissa on ihmisiä, joille kaikki on julkista”, sanoo kokenut politiikan toimittaja ja Suomen Kuvalehden toimituspäällikkö Pekka Ervasti.
Toki eduskunta on julkisuuskuvaltaan jakautunut ja vääristynyt. Muutamat mediarohmut pitävät yllä mielikuvaa, että kaikki 200 kansanedustajaa olisivat koko ajan kertomassa adoptioreissuistaan naistenlehdissä.
On niitäkin, jotka ovat olleet politiikan huipulla vuosikymmeniä uhraamatta yksityisyyttään.
”Oletko lukenut entisen ministerin Hannes Mannisen yksityiselämästä? Mitä tiedät Seppo Kääriäisen kotioloista? Eivät he sitä julkisuutta tarvitse, eikä heidän elämänsä taida hirveämmin edes kiinnostaa”, Ervasti sanoo.
Poliitikkojen yksityiselämän paljastukset ovatkin Suomessa suhteellisen uusi ilmiö. 1980-luvun alussa media ei uskaltanut kirjoittaa edes Kekkosen sairastelusta. Nyt sentään tunnustetaan, että poliitikot ovat vallankäyttäjiä, joilla on jo työnsä puolesta tavallista ihmistä rajatumpi yksityisyyden suoja. Mutta samalla poliitikkojen käsittely julkisuudessa on heilahtanut monien mielestä ääripäästä toiseen.
Paavo Lipponen sai vielä ensimmäisellä pääministerikaudellaan erota ja löytää uuden nuoremman puolison suhteellisen rauhassa. Media käsitteli tapahtumat silkkihansikkain. Matti Vanhasen avioeron jälkeisiä suhdeseikkailuja on seurattu mediassa tarkemmin kuin hänen poliittisia linjauksiaan.
Tutkijat ovat huolissaan, miten tämä vaikuttaa julkisten tehtävien haluttavuuteen.
”Johtaako Vanhasen yksityisasioita koskeva uutisointi siihen, että se rajaa niiden henkilöiden piiriä, jotka ylipäätään haluavat lähteä hoitamaan yhteisiä asioita? Haluaako ihminen uhrata yksityiselämänsä, että pääsee hoitamaan politiikkaa”, kysyy viestintäoikeuden tutkijatohtori Päivi Tiilikka.
Vuosi sitten valtiovarainministeri Jyrki Katainen sanoi Savon Sanomissa, että on niin huolissaan perheensä yksityisyydestä, että ei uskalla palkata au pairia.
”Riistetäänkö tässä poliitikoilta mahdollisuus elää normaalia arkea”, Tiilikka pohtii.
Merkitystutkija Vaula Norrenan mielestä tilanne on jo nyt paha, mutta se vain pahenee tulevaisuudessa.
”Moni ei jaksa myydä itseään tavalla, jota tarvitaan äänten saamiseen. Se karkottaa hyviä ihmisiä politiikasta. Otetaan esimerkkinä poliitikkojen ulkonäkö. Siihen on jo alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota. Ei auta vaikka olisit kuinka fiksu ja taitava, jos et ole riittävän miellyttävän näköinen”, Norrena sanoo.
Tanja Karpela, jota pidetään taitavana ja laskelmoivana mediapoliitikkona, on verrannut julkisuuden kolhuja perheväkivaltaan. Mutta toisaalta juuri hän ja hänen kaltaisensa julkisuudesta pongahtaneet poliitikot ovat tuoneet julkkismaailman pelisäännöt mukanaan eduskuntaan.
Siitä saavat kärsiä kaikki kansanedustajat.
Voiko eduskunnan puhemiehen ja yhden Suomen tunnetuimman poliitikon vaimo olla yksityishenkilö?
Ainakin Jenni Haukio haluaa niin. Hän on Suomen tunnetuin yksis.
Koko Suomi yllättyi Sauli Niinistön häistä 29 vuotta nuoremman naisen kanssa. Niinistön ja Haukion suhde on esimerkki siitä, että kännykkäkamerayhteiskunnassakin on yhä mahdollista pitää asioita itsellään. Sitä Jenni Haukio yrittää myös naimisiinmenon jälkeen.
Haukio ei kuulu siihen julkkisten joukkoon, jota on vaikea tavoittaa. Hänen työpuhelinnumeronsa on kaikkien saatavilla, sillä hän on julkisessa työssä kokoomuksen viestintäpäällikkönä.
Ylioppilaslehti yritti haastatella häntä yksityisyyden suojaamiseen liittyvistä asioista. Asian kuultuaan Haukio kieltäytyi kohteliaasti, suorastaan pahoitteli, ettei voi antaa haastattelua.
Samalla hän tuli vastanneeksi siihen, mitä olin kysymässäkin.
Pari päivää myöhemmin lähetin Haukiolle meiliä ja kysyin, voinko käyttää lainausta, joka kuvaisi hyvin hänen medialinjaansa. 15 minuuttia myöhemmin sain pitkän sähköpostin, jossa Haukio ehdottomasti kielsi lainauksen käyttämisen.
Siksi sitä ei nyt tässä nähdä.
Haukio on samassa tilanteessa kuin Sirkka Mertala vuosi sitten.
Yhdestä tavallisesta Mertalasta tuli julkkis 9. maaliskuuta 2008, kun hän osallistui pääministeri Matti Vanhasen kanssa Emma-gaalaan.
Alkuun myös Mertala piti tiukkaa julkisuuslinjaa. Hän kyllä vastasi toimittajien puheluihin mutta ei kertonut mitään. Viime syksynä hän jopa teki kantelun Iltalehden jutusta, jonka koki ihmisarvoa loukkaavaksi.
Julkisen sanan neuvosto ei tuominnut Iltalehteä. Sen mukaan pääministerin seuralaisen on kestettävä julkista arvostelua, joka kohdistuu hänen tyyliinsä ja pukeutumiseensa sekä parin esiintymiseen virallisissa tilaisuuksissa.
Tänä keväänä Mertala on tehnyt näyttäviä julkituloja muun muassa antamalla kolme sivua pitkän haastattelun Suomen Kuvalehdelle. Siinä Mertala sanoo epäsuorasti suostuneensa juttuun, ”jos ne sitten vois lukea, millainen mä oikeasti olen”.
Haastattelu tehtiin ja julkaistiin ennen Vanhasen 69-kohua ja pariskunnan kihlausta. Vaikka jutussa ei varsinaisesti kerrottu mitään, se oli ensimmäinen julkinen ulostulo.
Tämän jälkeen on vaikea palata entiseen.
”Tanja Karpelahan on sitä monta kertaa yrittänyt, mutta kyllä se vaikeaa on”, Päivi Tiilikka vahvistaa.
Jos on yksityisyytensä kerran luovuttanut, sitä ei juuri millään saa takaisin.
Media-alan ammattilaisena Jenni Haukio tietää tämän. Kun ei puhu mistään missään, ei kukaan voi myöhemmin vedota aiempaan avoimuuteen.
”Median luoman käytännön mukaan ihminen, joka kerran avautuu, on sen jälkeen vapaata riistaa”, Erkki Karvonen muistuttaa.
Mutta miten tavalliset ihmiset voivat puolustaa itseään mediamyllytyksessä? Tuleeko kenestä tahansa median riistaa, jos vain on jossain julkisessa asemassa?
Päivi Tiilikan mukaan tavallisen ihmisen yksityisyyden suoja on edelleen hyvin korkealla.
Laki on sinänsä selkeä. Sen tarkoitus on turvata jokaisen yksityiselämää, kunnia ja kotirauhaa. Laki kieltää yksityisyyttä loukkaavan tiedon levittämisen.
Media toki tekee kaikkensa tulkitakseen lakia omaksi edukseen.
”Lehdet hyvin kärkkäästi käyttävät perustelua, mikä ei kaikissa tilanteissa ole juridisesti relevanttia, että jos jostain asiasta on vähän maininnut, niin myöhemmin siihen vedotaan, kun halutaan uutisoida jostain ilman asianomaisten tahtoa”, Tiilikka sanoo.
Hän antaa esimerkin:
”Jos on vastannut ylimalkaisesti johonkin perhettä koskevaan kysymykseen, se ei tarkoita sitä, että jatkossa perheasioista uutisointi olisi täysin vapaata.”
Jos on eduskunta jakautunut mediarohmuihin ja tuntemattomiin, niin sama jako näkyy kansalaisissakin. Jokaista salarakasta kohden löytyy monta tavallista ihmistä, jotka ymmärtävät entistä paremmin, että yksityisyys on aarre, jota kannattaa suojella.
Meneillään on siis kaksi limittäistä kehityskulkua.
Samaan aikaa kun tuhannet ihmiset paljastavat julkisissa Facebook-profiileissaan koko elämänsä ja rakentavat rajatulle joukolle huolella omaa julkisivuaan, kasvaa ihmismassa, joka ottaa puhelinnumeronsa pois puhelinluettelosta. Fonectan mukaan noin 10 prosenttia ihmisistä pitää puhelinnumeroaan salaisena. Pre paid -liittymät ovat suosittuja myös siitä syystä, että eivät kaikki ihmiset halua olla kaikkien tavoitettavissa.
Vaikka joka vuosi sadat henkilöt hinkuvat BB-taloon, on tavallisiin katugallupeihin entistä vaikeampi saada osallistujia, jos niissä on pakko esiintyä kuvallaan ja koko nimellään.
Julkisuus pelottaa. Yhä useampi tavis haluaa myös olla yksis.
Miksi?
Epäluottamus tiedotusvälineitä kohtaan on kasvanut, viestintäoikeuden tutkijatohtori Päivi Tiilikka sanoo. Hänen mukaansa ihmiset pelkäävät, että heidän asioitaan uutisoidaan väärin tai väärässä asiayhteydessä.
”Voisiko olla niin, että Jokela-uutisointi on vaikuttanut asiaan? Silloin media otti väkisin kommentteja tavallisilta ihmisiltä, jotka eivät olleet valmiita kommentoimaan.”
Lisäksi ihmiset ovat alkaneet entistä paremmin ymmärtää, että kaiken, minkä taakseen julkisuudessa jättää, voi vielä joku päivä löytää edestään. Yhä useampi on havahtunut siihen, kuinka tarkasti netti tallentaa elektronista elämäntarinaamme.
Meistä kaikista ei jää vain hiilijalanjälki vaan myös mediajälki.
Sekin jälki on vaikea pyyhkiä pois. Ne järkyttyneessä mielentilassa omalla nimellä ja kuvalla annetut Jokela-kommentitkin ovat helposti löydettävissä vielä vuosien päästä.
Ja kaikkea mitä sinusta löytyy, voidaan käyttää sinua vastaan.
Näin kävi lahtelaiselle Aleksi Winstenille, joka yritti helmikuun alussa järjestää metallimusiikin festivaalin nimeltä Frostbite. Kunnianhimoinen festari meni lähes kaikilta osiltaan puihin: järjestelyt eivät toimineet, pääesiintyjät peruivat, yleisö pettyi eikä saanut lippurahojaan takaisin.
Kaikkia kämmejä ei kannata luetella, koska ne löytyvät helposti netistä. Erään foorumin festaria käsittelevä ketju on 52 sivua pitkä, ja se on katsottu yli 700000 kertaa.
Keskusteluketju, kuten lukuisat muutkin netin Frostbite-kommentit, ei käsittele vain tapahtumaa vaan myös Winsteniä ja hänen perhettään.
Pettyneen yleisön raivo kanavoitui tapahtumajärjestäjään. Nuori festarijärjestäjä sai epäonnistuneesta tapahtumasta kontolleen paitsi parinsadantuhannen euron laskun, myös yleisen sakinhivutuksen. Nettietsivät ovat kaivaneet reposteltavaksi ja naurun alaiseksi kaiken, missä Winsten on ollut mukana.
Tavalliset ihmiset ovat alkaneet toimia pahemmin kuin yksikään media koskaan.
Viimeksi nettietsivät kaivoivat omin luvin esille Helsingin Sanomien mystisen deitti-ilmoituksen jättäneen miehen henkilöllisyyden. Jokelan ja Kauhajoen onnettomuuksien jälkeen oli tietyillä sivuilla heti esillä ampujien nettimateriaaleja – ennen kuin heidän nimensä oli julkisuudessa edes kerrottu.
”Tiedonhaun ja julkaisemisen helppous ei ole pelkästään positiivinen piirre”, sanoo Päivi Tiilikkakin.
”Hirveän monilla on yhä se käsitys, että jos puhun totta, saan kertoa mitä vain. Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen on kuitenkin rikoslain mukaan kiellettyä. Kielto koskee yhtä lailla journalisteja kuin tavallisia ihmisiä.”
Ennen festaria haastatteluita antanut Aleksi Winsten ei ymmärrettävästi ole esiintynyt mediassa enää tapahtuman jälkeen. Hän ei vastannut Ylioppilaslehden haastattelupyyntöönkään.
Merkitystutkija Vaula Norrenalla on omakohtainen kokemus julkisesta ihmisten tekemästä mediahyökkäyksestä. Norrena oli viime vaaleissa kunnallisvaaliehdokkaana. Hän piti blogia niin kuin moni muukin ehdokas.
”Sitten erehdyin sanomaan maahanmuuttaja-asiasta. Parin tunnin aikana tuli kirjoitukseen yli 75 kommenttia, useimmat parjaavia ja ilkkuvia. Heti tietenkin tajusin, että ne eivät ole voineet tulla sattumalta”, Norrena kertoo.
”Teeskentelin vilpitöntä hölmöä ja vastailin kommentteihin. Samalla löysin netistä ryhmän, missä naureskeltiin, kuinka olen hölmö raukka, joka ei edes tajua, että sata netsiä hyökkää kimppuuni. Netsi, sillä nimellä he kutsuivat itseään. Toiminta oli selvästi järjestäytynyttä.”
Festarijärjestäjän nettiteilaus ja kunnallisvaaliehdokkaan ajatusten järjestelmällinen julkinen parjaus ovat vain kaksi esimerkkiä tästä ajasta.
Julkisuudesta on tullut myös rangaistus, josta voi joutua kärsimään, vaikka ei olisi trendibaarin haluttu pintakuuluisuus.
”Puhutaan orwellilaista isoveli valvoo -yhteiskuntaa mukailevasta ilmiantamisen kulttuurista, johon kuuluu julkkisten bongaaminen kamerakännykällä ja muu ilmiantaminen. Sellainen kulttuuri on nyt olemassa, ja voi olla, että se on tullut jäädäkseen”, Erkki Karvonen epäilee.
Mitä se kertoo maailmasta, jossa elämme?
”Tämä kaikki kertoo, että yhteiskunta ei ole enää kovin yhteisöllinen. Emme ole enää kovin reiluja”, Norrena uskoo.
”Ihmiset ovat alkaneet elää tosi-tv-elämää omassa lähipiirissään ja netissä. Se on kamalaa ja pidemmän päälle murentaa koko yhteiskunnan perustaa.”
Mutta kuten olemme huomanneet: mitä julkisemmaksi elämä muuttuu, sitä tiukemmin suuri osa ihmisistä haluaa suojella yksityisyyttään. Silloin halutuiksi nousevat Cirkuksen kaltaisten julkkisravintoloiden seurapiirien sijaan omat, suljetut ja itse määritellyt piirit.
Yhteisöllisyys ei siis välttämättä ole katoamassa minnekään. Itse asiassa arkiset, turvalliset yhteisöt voivat tulla ihmisille entistä tärkeämmiksi.
Se voi tehdä yhteiskunnasta sulkeutuneen ja epäluuloisen.
Myönteisempi ajatus on, että se voi pakottaa meidät löytämään yhteisöllisyyden uudelleen.
Matti Markkola
