Oli aika jolloin isäntä ja renki, kapitalisti ja työläinen, riistäjä ja riistetty voitiin erottaa toisistaan. Eron tekeminen on vieläkin helppoa siellä, missä maailman väestön enemmistö elää ja tekee työtä.”
Kimmo Kevätsalon kirja Globalisaatiovoittajien ansiotyöt ja edunvalvonta antaa aineksia talouskriisin pohdintaan. Kirja on viimeistelty viime vuodenvaihteessa, mutta Kevätsalo ennakoi kriisin Yhdysvaltojen talouden osoittaman stagnaation perusteella.
”Mikä tahansa skenaario toteutuukin, sen vaikutukset ovat Suomessa ja `länsimaissa` väestön enemmistön kannalta marginaalisia niin kauan, kun pääomien globaali kasautuminen kohtaa vain lyhytaikaisia suhdannekriisejä”, Kevätsalo kirjoittaa.
Maailmantalouden valtikka siirtyy Aasiaan, erityisesti Kiinaan.
”Se on jo siirtynyt. Parin viime vuoden aikana kolme neljäsosaa maailmantalouden kasvusta on syntynyt kehittyvissä maissa, kuten Kiinassa, Intiassa sekä öljynja raaka-aineiden tuottajamaissa. Kiinan ohella taantumasta todennäköisesti selviävät suhteellisen hyvin muun muassa Venäjä ja Brasilia.”
Entä keitä sitten ovat globalisaatiovoittajat? Kevätsalon mukaan ne, joilla on pääomaa, mutta myös palkkatyön tekijöiden eliitti niin Suomessa kuin muissa kehittyneissä EU-maissa.
Näissä maissa ay-liike on jo vuosikymmenet suuntautunut maittensa kansainvälisen kilpailu- kyvyn vahvistamiseen. Sivuun jäävät Kevätsalon mukaan pitkäaikaistyöttömät ja ne silpputyötä pakosta tekevät, joille työ ei ole vapaaehtoista täydennystä opiskelun tai muun suojatun toiminnan rinnalla.
Kevätsalo arvioi, että suuri osa länsimaissa työskentelevistä palkkatyöläisistä on tässä globaalisessa maailmassa niin vauraita, että he eivät tarvitse nykyisen kaltaista ayliikettä enää muuhun kuin saavutettujen etujen puolustamiseen.
Kevätsalon kirjan päättää skenaario, jossa hän viittaa Rosa Luxemburgin kysymykseen siitä, miten jatkuva kasvu on mahdollinen. Toisaalta Kevätsalo esittää, että elämme nyt maailmankapitalismin nopeutuvan talouskasvun alkuvaiheita.
”Taustalla on kaksi eri teoriaa, joiden aikajänne on eripituinen. Tämä nykyinen taantuma käynnistää talouden pitkän syklin seuraavan, noin 25-30 vuoden nousukauden. Sen aikana pääomien kasautuminen voi vielä jatkua, koska vasta puolet maailman väestöstä on palkkatyön piirissä. Kasvu keskittyy sinne, missä työvoimareservejä on vielä paljon, siis Aasiaan, Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan”, Kevätsalo ennustaa.
Tämän teorian mukaan syvä maailmantalouden laskukausi olisi edessä noin 25-30 vuoden kuluttua.
Vaikka maailma tuntuu marssivan yhdestä yhteisestä kokouksesta toiseen, on myös merkkejä kansallisista toimista, jotka voivat heikentää niin sanotun globaalisen maailman tasapainoa. Voiko tämä ennakoida kehitystä, jossa taloudellinen nousu yksittäisessä maassa tai maaryhmässä edellyttää äärimmäistä työvoiman riistoa nousun nopeuttamiseksi?
”Maailma ei marssi kokouksesta toiseen. Maailman johtajat marssivat, eli lentävät yksityiskoneillaan ja matkustavat loistoautoillaan, vanavedessään iso joukko arvostettuja asiantuntijoita”, Kevätsalo kommentoi.
Hänen mukaansa maailman puoliperiferiat ja periferiat ovat globalisaatiovoittajien työleiri, loputon työvoimareservi, jonka on pakko suostua töihin millä tahansa ehdoilla.
Jos ay-liikkeestä ei ole tukea, mitkä ovat kansalaisten keinot puolustaa etujaan? Kevätsalon mielestä maailma on tulvillaan vastarintaa alistamista ja sortoa kohtaan. Joskus harvoin saamme tv-uutisissa nähdä pieniä välähdyksiä näistä satojen miljoonien ihmisten liikehdinnöistä.
”Ranskan, Italian, Espanjan, Englannin ja USA:n köyhillä asuinalueilla löytyy saarekkeita, joilla kansalaiset ovat ryhtyneet itse toimintaan. Joskus tämä toiminta on vallanpitäjienkin mielestä rakentavaa ja hyväksyttävää. Joskus poltetaan autoja ja heitellään kiviä näyteikkunoihin. Suomessakin on tarvittu kaksi joukkomurhaa, ennen kuin päättäjien retoriikkaan tuli hetkeksi mukaan yhteisöllisyys. Nyt se on jo unohtunut, kun kunnallisvaalit veivät päättäjien huomion.”
Kimmo Kevätsalo: Globalisaatiovoittajien ansiotyöt ja edunvalvonta. Käyttötieto Oy 2008.
Atte Blom
Kirjoittaja valtasi Ylioppilaslehden 40 vuotta sitten.
Kuva Tuomas Karppinen
