Omilla jaloilla

T:Teksti:

Kaikki alkoi erektiohäiriöistä.
    Tai oikeastaan niistä kertovasta dokumenttielokuvasta.
    18-vuotias Iris Olsson liikuttui katsellessaan, kun häntä puolet vanhemmat miehet kertoivat urologille potenssiongelmistaan. Kyseessä oli Jaakko Ilkka Virtasen dokkari Miehen mitta.
    ”Se oli todella koskettava elokuva ja herätti näkemään samastumisen voiman. Kuinka täysin eri tilanteessa elävä voi herkistyä toisen ihmisen suruun ja onneen.”
    Lukiotytön mielessä syntyi päätös: minäkin haluan antaa ihmisille mahdollisuuden kertoa tunteistaan, auttaa ihmisiä ymmärtämään toistensa maailmoja.
    Kahvilapöydässä istuva Olsson, 27, on hiljattain leikannut hiuksensa lyhyiksi, eikä ole vielä aivan tottunut niihin. Se näkyy pään heilahduksissa, jotka on mitoitettu hieman painavammille hiuksille.
    Olsson on kiireinen nainen. Hän on juuri palannut kuvaamasta Trans-Siperian junaan sijoittuvaa lyhytdokumenttia ihmisten unista. Seuraavalla viikolla edessä on lähtö Austinin elokuvajuhlille Teksasiin esittelemään palkittua Kesän lapsi -elokuvaa, joka kertoo rajantakaisessa Karjalassa lastenkodissa asuvan Sveta -tytön kesälomasta suomalaiskummien luona Vaasassa.
    ”Elokuva on lähes musertavan voimakas ja päättyy kauneuteen ja suruun, jota ei voi unohtaa”, hehkuttaa arvio festivaalien kotisivulla.
    Kesän lapsi on Olssonin toinen dokumenttielokuva. Sitä on esitetty parillakymmenellä festivaalilla ympäri maailman.
    ”Antaa voimaa, että elokuva matkustaa ja elää. Se vahvistaa minulle teoksen statusta, ajatusta että se on oikeasti jotain”, Olsson pohtii.

Elokuva ympäröi vahvasti Iris Olssonin Puu-Käpylässä vietettyä lapsuutta. Olsson katsoi runsaasti televisiota ja elokuvia isosiskojensa Veran ja Noran kanssa. Suosikkeja olivat elettyihin elämiin pohjautuvat rohkeiden seikkailijanaisten tarinat – tanskalaiskirjailija Karen Blixenistä kertova Minun Afrikkani ja gorillatutkija Dian Fosseyn tarinaan perustuva Sumuisten vuorten gorillat.
    Koska Olssonin isä on Akvaariorakkaudesta ja Colorado Avenuesta tunnettu elokuvaohjaaja Claes Olsson , elokuva kuului elämään myös tv-ruudun ja valkokankaan ulkopuolella.
    Olsson huomasi jo varhain, ettei ohjaajan työhön liity juurikaan glamouria. Ammatti vie paljon aikaa ja tuo niukasti rahaa.
    Kun 18-vuotias Kallion lukiolainen kaikesta huolimatta kertoi haluavansa dokumentaristiksi, sekä isä Claes että kuvaamataidonopettajaäiti Pirjo kannustivat tytärtään, vaikka pitivätkin valintaa rankkana.
    ”Etenkin koska tämä on myös tunteellinen työ”, Iris Olsson arvelee.
    Ensimmäisellä hakukerralla Olsson jäi Taideteollisen korkeakoulun varasijalle ja päätti opiskella vuoden tuotantoa Tampereella. Toisella yrittämällä TaiKin ovet aukenivat.
    Olsson huomasi pian, ettei isän maine pelkästään silottanut tietä Suomen pienissä elokuvapiireissä.
    Tästä puhuessaan Olsson asettelee sanansa huolellisesti.
    ”Oli oma taistelunsa päästä omille jaloilleen. Ennakkoluuloja on ollut. Pitää vain luottaa itseensä. Jos tekee töitä, jotka jonkun verran menestyvät ja on tuonne kouluun päässyt, niin se tuo aina omaa varmuutta.”
    On varmasti melkoista inhimillisyyden yliarviointia ajatella, ettei TaiKin käytävillä olisi supistu joidenkin pääsevän helpommalla kuin toiset.
    Iris Olsson oli esiintynyt isänsä elokuvassa ensimmäistä kertaa viisivuotiaana ja siivonnut tämän toimistoa 13-vuotiaasta. 18-vuotiaasta hän keitti elokuvatuotannoissa kahvia tai askarteli lavasteita ja rekvisiittaa. Siitä hän on edennyt tekemään tuotannollisia töitä täyspitkiin fiktioelokuviin, viimeksi kesällä kuvaussihteerinä J-P Siilin Blackoutissa..
    Moni ikätoveri pitäisi näitä töitä unelmien täyttymyksenä. Olssonille ne ovat tapa rahoittaa varsinaista unelmatyötä dokumentaristina.
    ”On hyvä heittää joku keikka tässä vaiheessa elämää, kun opintotuetkin on jo käytetty”, hän kuittaa.

”Tehkää elokuva elämänne keskeisimmästä ongelmasta”, kuului TaiKin professorin Kristiina Schulkinin tehtävänanto nelisen vuotta sitten.
    23-vuotias Iris Olsson ajautui syvälle. Lopulta hän tajusi, että hänen vastauksensa Schulkinin haasteeseen on elämänpelko.
    ”Ainakin omien kavereiden keskuudessa oli aika yleistä sellainen nuoren aikuisiän masennus, mikä tulee opintoputken päälle. Huomaa ympärillä olevat realiteetit ja sen, mitä tarkoittaa olla aikuinen.”
    Olssonin ensimmäinen dokumenttielokuva Lento kuvasi näitä tunteita ensimmäiseen hyppyynsä valmistautuvien laskuvarjohyppääjien kautta. Lopulta Olsson uskaltautui hyppäämään itsekin.
    ”Sitten leijailtiin pilvissä.”
    Nyt elokuvatieteen maisterin tutkinnosta puuttuu vain lopputyö, eikä Olsson enää pelkää elämää. Hän vaikuttaa flunssannujertajateetä sekoittaessaan yhtä aikaa varmalta ja herkältä.
    Onko minusta tähän -kysymyksen tilalle on tullut liuta miten-kysymyksiä.
    Miten elätän itseni työllä, jolla en tiedä kenenkään elävän Suomessa?
    Jos se ei onnistu, miten löydän palkkatyöltä tarpeeksi aikaa työlle, joka vaatii ihmisten lähelle pääsyä ja heidän ymmärtämistään?
    Miten yhtälöön sopivat perhe ja tavallinen elämä, jotka myös haluan?
    Isä ja äiti olivat oikeassa: dokumentaristin ura on rankka valinta.
    Juuri tästä syystä lehtien sivuilta on toistaiseksi turha etsiä Iris ja Claes Olssonin yhteishaastattelua.
    ”Sellaiset ovat mahdollisia, kun tunnen seisovani täysin omilla jaloillani. Nyt haluan omassa rauhassani tehdä tätä työtä omana itsenäni.”

Puhelin soi kesken haastattelun. Olsson on aloittamassa työt Suomessa kuvattavassa ulkomaalaisessa elokuvatuotannossa.
    Tuotanto on salaperäinen, Olsson ei saa kertoa edes maata, jossa yhtiö pitää päämajaansa. Jouluun asti on odotettavissa seitsenpäiväisiä työviikkoja.
    Tammikuussa Olsson toivoo pääsevänsä kuvaamaan seuraavaa omaa elokuvaa. Eri puolella maailmaa kuvattavan dokumentin rahoitus on vielä epäselvä, mutta norjalaisyhtiö on kiinnostunut siitä. Joulun jälkeen edessä voikin olla muutto Norjaan.
    Väliajaksi Olsson on muuttanut isänsä omakotitalon kellariin Käpylään. Vallilan vuokra-asuntoon tuli putkiremontti, eikä hän halua epävarmassa tilanteessa sitoutua pitkiin vuokrasopimuksiin, jollaisia pääkaupunkiseudulla vaaditaan.
    Muutto nolottaa hieman omilla jaloilla seisomisen tärkeyttä korostavaa Olssonia.
    ”Voit kirjoittaa juttuun, että ensimmäinen yritys aikuiselämään on epäonnistunut. Tämä oli kätevin ratkaisu, vaikka siinä saikin vähän ylpeyttä niellä.”
    Olssonin seuraava elokuva käsittelee samaa teemaa kuin Kesän lapsi – valtioiden rajat ylittävää humanitaarista auttamista ja sen motiiveja.
    Kesän lapsessa länsimainen auttamisen halu kiteytyy kohtauksessa, jossa Svetan vaasalainen kummitäti pelastaa kaksi broilerikania tämän mummon maatilalta Suomeen.
    ”Halu auttaa on positiivinen aie, mutta sen motiivit eivät aina ole niin pyhiä kuin niiden voisi ajatella olevan. Auttamisen motiivina voi olla esimerkiksi merkityksen löytäminen omaan elämään tai hyvän omantunnon ostaminen. Silti se ei tee auttamisen elettä yhtään pienemmäksi.”

Olsson tunnistaa auttamisen halun myös itsessään. Hän oli mukana tekemässä Elina Hirvosen dokkaria Paratiisi – kolme matkaa tässä maailmassa, joka kertoo Eurooppaan pyrkivistä afrikkalaisista.
    ”Epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaisuutta on vaikea ymmärtää. Koen myös, ettei hirveän moni ymmärrä, kuinka epätasa-arvoinen maailma on”, Olsson pohtii.
    Kokeeko nuori dokumentaristi siis maailmantuskaa?
    ”Minulla on synnynnäinen maailmantuska, mutta myös maailman ilo”, Olsson nauraa.
    Olssonin oma väline maailmanparannukseen on – ei ehkä kovin yllättäen – elokuvakamera. Hän veti vuonna 2005 vapaaehtoisena puolivuotisen elokuvatyöpajan Senegalin pääkaupungin Dakarin lähiönuorille. Yhteistyössä valmistui elokuva pakkoavioliitosta.
    ”Elämäni parasta aikaa tähän asti, ihan ehdottomasti.”
    Sen huomaa olemuksestakin. Olsson alkaa puhua nopeammin ja innostuneemmin.
    ”Suomessa eläessä tuntuu, että kaikki on kiinni minusta. Siellä tuntui, että olin maailmassa. Heillä on se oma insallah, jos jumala suo -asenne. Tuntui hirveän vapauttavalta, että elämä menee miten menee ja minä olen vain minä.”
    Tämähän haiskahtaa jeesustelulta. Keskiluokkainen pohjoismaalainen voi ihastella köyhien positiivista elämänasennetta ja palata sitten egotripiltään kotiin yltäkylläisyyteen.
    Hieman Karen Blixenin hengessä.
    Olsson myöntää, että tällainen asetelma on olemassa.
    ”No, onhan Afrikassa paljon helpompi olla ulkomaalaisena kuin afrikkalaisena. Enkä koskaan siellä ollessani toivo, että olisinpa afrikkalainen. Täytyy vain tiedostaa, että on eri asemassa, jos on senegalilainen tai malilainen.”
    Potenssiongelmaa potevien miesten herättämä ajatus elää yhä. Olsson haluaa antaa äänen huono-osaisille ja saada ihmiset ymmärtämään maailman epätasa-arvoisuuden.
    Yhdeksässä vuodessa hän on oppinut, ettei se ole helppoa. Kun tekee elokuvaa todellisten ihmisten elämästä, vastaan tulee eettisiä ja moraalisia ongelmia.
    ”En sano, että totuus ja hyvä elokuva ovat vastakohtia, mutta usein esimerkiksi päähenkilöt eivät voi olla sellaisia, joita rakastaa”, Olsson sanoo.
    ”Ei se ole niin, että dokumentaristi tulee ihmisten elämään antamaan heille mahdollisuuden puhua. Itsehän minä tavallaan puhun ihmisten kautta. Sitä se pohjimmiltaan on.”

KVG: Työmyyrä puolustautuu

Iris Olssonin nimellä löytyvät hakukonetulokset liittyvät kaikki työhön. Google listaa festivaaleja, joissa Olssonin elokuvia on näytetty sekä elokuvia, joissa hän on ollut mukana.
    Elvis kissan jäljillä (1987) näyttelijä, Leijat Helsingin yllä (2001) catering, Kahlekuningas (2002) rekvisiittaharjoittelija, Paha maa (2005) näyttelijä, Colorado Avenue (2007) apulaisohjaaja…
    ”Kyllä sieltä löytyy hauskojakin juttuja, muttei nimellä. Esimerkiksi nuoruuden teatterikuvia”, Olsson puolustautuu.
    Yksi rakkaimmista projekteista on Sopimus. Olsson kuului neljäntoista ohjaajan iskujoukkoon, joka kuvasi viime syksynä Tehyn työtaistelua.
    ”Oli mielenkiintoista kuvata kun tapahtui, eikä vasta sen jälkeen.”

Ninni Lehtniemi
Kuva Saku Soukka