Vuosi 1968 on sietämätön myytti samalla tapaa kuin Jeesus on sietämätön myytti. Saattoiko joku joskus uskoa niin vilpittömästi? Saattoiko joku joskus taistella niin kirkasotsaisesti? Oliko sankaruus niin täydellistä? Pahinta on, että kuten Jeesus tauluissa ja elokuvissa, Vanhan valtauksesta otetuissa valokuvissa kaikki näyttävät hyviltä. Niilläkin, jotka eivät näytä hyviltä, on upea tukka.
Näin viime keväänä YLE Teemalta Jotaarkka Pennasen ohjaaman televisionäytelmän ”Käännekohtia”, joka kertoo opiskelijoiden elämästä vuonna 1968. TÅ¡ekkoslovakia on miehitetty ja näytelmän päähenkilö kokee tuskaa. Palavaa kipua, joka pakottaa barrikadeille, toimimaan ja taistelemaan. Laulamaan imperialismista ja solidaarisuudesta kasvot haudanvakavina, pupillit ja sieraimet laajentuneina, täynnä sotilaallista tahtoa.
Pohdin: eikö teitä yhtään naurata? Missä kaikki ilkikurisuus? Tajuatteko, että muistutatte maailmantuskassanne teinigootteja?
Kuva Vanhan valtauksesta on kuin Nanson sisustuskangas: sympaattisesti retro ja jo vähän nähty. On vaikea ymmärtää, mitä ne todellisuudessa ajattelivat. Miten opiskelijapolitiikka on voinut tuntua niin henkilökohtaiselta? Keksittiinkö ironia vasta 70-luvulla? Itse en ole koskaan ollut edes mukana mielenosoituksessa, lukuun ottamatta yhtä Gay Pridea Pariisissa, jossa osallistujat saivat ilmaisia drinkkilippuja.
Politiikasta ei kannata vaahdota kuolemanvakavasti, sillä se ei kuulu Zeitgeistiin. Hupailu ei ole poikkeus vaan lähtökohta: nuoret uskovaiset nauravat Jeesus-vitseille ja kokoomuksen vaalimainoksessa on vasara ja pensseli.
Vuoden 1968 tarina on niin totinen, että se tuntuu kiusalliselta. Kepeyden läpitunkemassa kulttuurissa poliittisuus edustaa vanhoillisuutta ja politiikattomuus edistyksellisyyttä. Samalla poliittiset ongelmat ja ratkaisut ovat menneet sekaisin. Ylityöllistetyt perushoitajat äänestävät kokoomusta, koska se on työntekijöiden puolue. Protestiäänet ovat siirtyneet kommunisteilta äärioikeistoon, ja lähes 3000 helsinkiläistä uskoo Jussi Halla-aholla olevan verrattomia kaupunkisuunnittelua koskevia visioita.
Viestien sekoittuessa toisiinsa politiikka käy yhä monimutkaisemmaksi. Sitä, mitä ei ymmärrä, on houkutus paeta tai ironisoida. 60-lukulaiset eivät nauraneet politiikalle vaan politiikan pelolle. Se tuntuu samanaikaisesti sekä kadehdittavalta että huvittavalta. Aikamme ironian tragedia on, että se on itsensätoteuttava ennuste.
Mademoiselle Vosges
* * *
Suomi, 1968. Välivuosi, jolloin mitään merkittävää ei tapahdu. Reilut kaksi vuosikymmentä aikaisemmin oli toinen maailmansota, reilut kaksi vuosikymmentä myöhemmin neuvostoblokki hajosi. Keskellä tätä ovat suuret ikäluokat. Vieläkin he muistelevat hurjaa nuoruuttaan, jonka ainoa kohokohta oli, kun pieni osa heistä meni kuuntelemaan luvatta musiikkia Vanhalle ylioppilastalolle.
Pullamössöä.
Kun 40-luvulla syntyneiltä kysytään, mitä he ovat saaneet aikaan, he sanovat: ”Me rakensimme tämän maan.” He valehtelevat. Kun hyvinvointivaltiota sodan jälkeen paalutettiin, junttaa käyttelivät Kalle Päätalo (s. 1919) ja Pekka Kuusi (s. 1917). Heidän lastensa piti vain säilyttää työn hedelmät jälkipolville. Sekin oli ylivoimaista.
Vuonna 1968 Vanha vallattiin, ja siitä kerrotaan meille yhä uudestaan. Kokeilin itsekin pari vuotta sitten jotain samansuuntaista.
Olin käynyt Orionissa katsomassa Leni Riefenstahlin elokuvan Tahdon riemuvoitto. Silmilleni oli tulvehtinut kansallissosialistisia ohimarsseja, hymynaamaisia urheilijanuorukaisia, hurraavia kansalaisia, Albert Speerin massiiviset lavasteet ja luikurimaisesti hymyilevä Führer. Kaikkialla paidattomia poikia, toimeliaisuutta, päättäväisyyttä. Perkele, nämä tietävät, mitä ovat tekemässä!
Leffan jälkeen kuljeskelin kaupungilla ja päädyin Porthaniaan. Se oli vallattu Ilkka Niiniluodon luvalla. Masentava musiikki soi, opiskelijapoliitikot moikkailivat toisiaan eikä kukaan johtanut joukkoa taisteluun. Siivot valtaajat kävivät ulkona tupakalla. Tunsin äkillistä ja vilpitöntä kateutta natseja kohtaan. Heillä oli sentään ohjelma. Meillä ei ollut esittää mitään. Tosin ei ollut 60-lukulaisillakaan.
Wikipedian tietojen mukaan Vanhan valtaajat vaativat opiskelijademokratiaa ja lisää marxistis-leninististä opetusta tiedekuntiin. Kohuun nähden tavoitteet ovat olleet vaatimattomuudessaan suorastaan – käyttääksemme 2000-lukulaista muotisanaa – päräyttäviä. Missä on ”kaikki valta neuvostoille”? Edes suuryritysten sosialisoimista ei vaadittu. Se oli myrsky akateemisessa shottilasissa.
Vuodessa 1968 on jotain surullista kaikkiin muihin aikoihin verrattuna. Ensin oli sisällissota, laiton kommunistipuolue ja lapualaiset. 50-luvulla modernistit vastaan V. A. Koskenniemi. 70-luvulla keksittiin taistolaisuus, SMP, ympäristöliike, ironia ja punk – usein jopa samassa jengissä. Mitä 1968 antoi meille? Legendan Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan sisäisestä erimielisyydestä.
Ruzaccho
sa.tuut.liian.kovaa@gmail.com
