Helena Arola makasi koomassa Päijät-Hämeen keskussairaalassa.
Kuolema lähestyi, ja Arolan ympärille oli kerääntynyt joukko itkeviä sukulaisia. Koska sairaala oli tupaten täynnä, tilannetta joutui samassa huoneessa seuraamaan sekalainen joukko potilaita.
Vaikka tästä on kulunut jo neljä vuotta, Arolan tyttärentytär, Susanna Kuparinen, 34, muistaa elävästi vastapäisessä sairaalasängyssä maanneen laitapuolen kulkijan.
”Vaihdoin hänen kanssaan muutaman kerran katseita, ja hän vaikutti tosi ahdistuneelta. Hän oli joutunut sairaalaan luunmurtuman takia, ja siinä tehtiin kuolemaa metrin päässä.”
Neljäs sairaalapäivä oli samalla Arolan viimeinen maan päällä. Sen ajaksi löytyi lopulta yksityishuone, jossa läheiset saivat hyvästellä kuolevan potilaan.
”Tunsin koko ajan paineen, että tuolla on sijoiteltu saatanasti jengiä sinne tänne ja huone tarvitaan pian. Lääkäri tuntui katsovan kelloa, että kuolisi jo.”
Arola oli paitsi suvun rakastettu keskushahmo, myös pitkäaikainen demareiden kunnallispoliitikko. 25 valtuustovuotensa aikana hän oli ollut muun muassa mukana perustamassa Lahden ensimmäistä ensi- ja turvakotia.
Isoäidin poliittinen työ jätti Kupariselle tunteen, että yhteiskuntaan voi ja pitää vaikuttaa. Hänen kuolinolonsa taas nostattivat kiukun.
”Ihminen, joka teki ankarasti töitä monta vuosikymmentä, viettää viimeiset päivänsä tuollaisissa olosuhteissa. Se yhteiskunta, jota hän oli luomassa ja joka meillä hetken oli, on kadonnut.”
Kiukun jälkeen tulivat kysymykset.
”Alkoi ihmetyttää ja vituttaa se, ettei mistään saa vastauksia. Että niitä päätöksiä ei tehdä muka missään. Että pikkuhiljaa kaikki vain rapistuu, ja se on joku luonnonlaki”, Kuparinen kertoo.
Kuparinen aloitti 16-vuotiaana Lahden nuorisoteatterissa. Haaveissa oli näyttelijänura, mutta eteen tuli seinä.
”1980-luvun lopulla teatterikouluun pyrkiminen vastasi nykyajan Idolsia. Oli nuorison jokakeväinen massatapahtuma mennä sinne tanssimaan ja laulaa lurauttamaan. Tehtäväksi annettiin, että viettele raati. Ajattelin, että hankkikaa elämä vitun pervot.”
1990-luvun puolivälissä Kuparinen muutti Lahdesta Helsingin Kallioon.
Vuokrat nousivat laman väistyessä, eikä elämässä tuntunut olevan suuntaa. Yksinhuoltajaäidin apu ei riittänyt, ja Kuparinen joutui turvautumaan sossuun.
”Onneksi sain silloin hetken miettiä. Luulen, että olen maksanut ne rahat yhteiskunnalle moneen kertaan. Samanlaisessa tilanteessa olevat päästetään nyt putoamaan.”
Kuparinen huomasi haluavansa ohjata. Ensimmäisen näytelmänsä kirjoittamiseen ja ohjaamiseen hän sai 10 000 markan apurahan. Tietokone kuitenkin puuttui, joten hän päätyi kirjoittamaan näytelmän Suomen Rauhanpuolustajien koneella.
Marraskuussa 1999 samoissa tiloissa alettiin tehdä yhteiskuntakriittistä Voima-ilmaisjakelulehteä. Kuparinen kirjoitti aluksi lehteen pieniä juttuja ja imautui lopulta mukaan kokonaan, myöhemmin lehden toimituspäälliköksi asti.
”Sain Voimasta potkua ja itsevarmuutta. Katsoin mitä maailmassa tapahtui ja kykenin muodostamaan jonkunmoisia perusteltuja yhteiskunnallisia mielipiteitä.”
Keväisin Kuparinen haki Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle. Kolmas yritys onnistui, ja niin yhteiskunnallinen kausi vaihtui esteettiseen. Kurssikavereiden kanssa puhuttiin lähinnä kirjallisuudesta ja pornosta.
”Se oli osittain tietoinenkin valinta. Annoin itselleni luvan olla kiinnostunut vain omasta perseestä ja omasta taiteesta. Ohjaajan koulutus maksaa kuitenkin noin Hornetin verran.”
Elämänsä löydön Kuparinen teki viisi vuotta myöhemmin, kun hän toimi Ryhmäteatterin Helsingin taivaan alla -näytelmän käsikirjoitustiimissä ja ohjaajan assistenttina. Kuparinen etsi näytelmää varten selityksiä samaan kysymykseen, jonka isoäidin kuolema oli hänessä herättänyt: miksi peruspalvelut murenevat?
Kaupunginvaltuuston verkkosivuilla odotti tiedostotolkulla puhtaaksikirjoitettuja pöytäkirjoja valtuuston istunnoista. Kuparinen luki puheenvuoroja ällistyneenä.
”Sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Tajusin, etteivät ne ole mitään abstrakteja, rakenteista tulevia asioita, vaan oikeita ihmisiä, lihaa ja verta, jotka tekevät nämä päätökset.”
Yksi ensimmäisistä Kuparisen lukemista keskusteluista oli käyty kylmän talven aikana ja koski asunnottomia. Sen muistelu puistattaa Kuparista vieläkin.
”Tuli sellainen olo, että täytyy ruveta seuraamaan näitä ihmisiä. He kaikki eivät kestä päivänvaloa.”
Asiakirjoista marssi esiin herkullisia henkilöhahmoja. Kuten demari Jyrki Lohi, jonka jokainen lause kumoaa edellisen.
”Se sanoo tämän ja sitten tämän, ja ne molemmat ovat olemassa, yhtä tärkeinä ja täysin ristiriitaisina.”
Löytyi myös kunnallispoliitikkoja, jotka käyttävät valtuuston kokouksia egonsa esittelyareenana.
”Kokoomuslainen Harry Bogomoloff katsoi siirtolapuutarhoista puhuttaessa asiakseen huomauttaa, että kunhan kyseessä eivät ole siirtolaispuutarhat, joihin romanialaiset pystyttäisivät mökkikylänsä.”
Valtuutetut vaikuttivat vieraantuneen todellisuudesta, jossa kaikilla ei mene hyvin.
”Kokoomuksen Sirpa Asko-Seljavaara väitti pokkana, ettei Helsingistä löydy alle tuhat euroa kuussa tienaavia ihmisiä. Toinen kokoomuslainen, Arja Karhuvaara, säesti, että jos ihmisen pitää lääkäriin päästä, niin kyllä hän rahat jostain löytää.”
Asiakirjoista alkoi projekti, joka jatkuu yhä. Kuparinen kokosi Ylioppilasteatteriin ryhmän, jonka jäseniä yhdisti kiinnostus kunnallispolitiikkaan. Ohjaaja luonnehtii sitä lukupiirin ja teatteriryhmän sekoitukseksi. Yhdessä puhutaan politiikasta ja tehdään hassuja hahmoja.
Ryhmä valmistaa myös demoja, luonnosmaisia, valtuuston pöytäkirjoihin pohjautuvia näytelmiä, jotka avataan yleisölle.
Helmikuussa sai ensi-iltansa Valtuusto, joka pohjautui apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen absurdiksi kääntyneeseen jäähyväiskokoukseen. Syyskuussa heräsi ajatus jatko-osan, Välikysymyksen, tekemisestä ennen kuntavaaleja.
Kun ensi-iltaan on kolme viikkoa, Ylioppilasteatterissa jaetaan vasta rooleja.
Sankka tupakansavu ympäröi nuhjuista sohvaryhmää. Oleskelutilan parvekkeelta aukeaa näkymä Stockmannin seinään, ja alhaalla kadulla kolisee raitiovaunu. Lattialla ja pöydällä lojuu pikaruokakääreitä.
Näyttelijöillä on suosikkivaltuutettunsa.
”Jes! Se on paras!” riemuitsee Sirpa Asko- Seljavaaran roolin saanut nuori nainen.
Roolinjaon jälkeen alkaa harjoittelu.
”Vedetään ylitempolla. Sellaisella Titanicin- nokassa-matkalla-kohti-jäävuorta”, Kuparinen ohjastaa näyttelijöitä.
Hän istuu pöydän päässä ja nykii kaulassaan olevaa pitkää mustaa huivia. Huulet seuraavat äänettömästi käsikirjoitusta.
Hauskimmissa kohdissa Kuparinen hekottaa ääneen.
Viime kesäkuussa Helsingin sosiaalidemokraatit tekivät välikysymyksen sosiaaliasioiden hoidosta ja asiakasmaksujen korotuksista. Erikoisen välikysymyksestä teki se, että Helsingin sosiaalilautakunnan puheenjohtaja on demari ja Sdp on yksi niistä kolmesta puolueesta, jotka pääkaupungin asioista päättävät.
Ylioppilasteatterin uusi esitys analysoi erikoista tilannetta.
”Alkoi jotenkin vainota, että mikä ihmeellinen psykologinen prosessi tässä on taustalla, kun he piiskaavat itseään julkisesti”, Kuparinen kertoo.
Välikysymystä seurannut keskustelu keskittyi demarien haukkumiseen. Kuparinen ei ole varma, oliko välikysymyksessä kyse halvasta vaalienalustaktikoinnista, jollaiseksi muut sen kärkkäästi leimasivat.
”On mahdollista, että valtuuston demarijohtaja Kai Kalima näki pahaa unta vanhainkodista, jossa se on itse asiakkaana ja johon se on omilla päätöksillään luonut puitteet.”
Välikysymys-esityksen tekotapa ja -tahti kuulostavat maanisilta.
Näyttelijät työstävät hahmonsa, joita kaikilla on useita. Ne tehdään pöytäkirjojen, kotisivujen ja vaaliblogien avulla. Kasvotusten valtuutettuja ei saa tavata. Pyrkimyksenä on tavoittaa päänsisäinen maailma, eikä imitoida henkilöiden ulkoista olemusta.
Kuparinen vastaa paitsi ohjauksesta myös käsikirjoituksesta, joka muuttuu loppuun asti. Dramaturgikumppanina on 19-vuotias Ruusu Haarla Ylioppilasteatterista. Keväällä nähdyn Valtuuston viimeisen monologin Kuparinen kirjoitti tuntia ennen ensimmäistä esitystä.
Ylioppilasteatterin teatterisihteeri Jan Liesaho kuvaa Kuparista punkhenkiseksi.
”Hän tekee asioita suurella sydämellä, mutta myös suurella pensselillä, mistä seuraa, että aina roiskuu kun rapataan. Susanna ei ole mikään näpertelijä.”
Kuparisen puheessa esiintyy usein sana auktoriteetti. Sävy on aina kielteinen.
Kiinnostavaa kyllä, muut käyttävät samaa sanaa kuvatessaan häntä.
”Hänellä on jotain auktoriteettia tai auraa, joka saattaa pelottaa arempia. Itse asiassa hän on vilpitön ja herkkä, mikä tulee tosi nopeasti ilmi, kun häneen vähänkin tutustuu”, Liesaho sanoo.
”Hänellä on palo tehdä asioita, mikä ilmenee tinkimättömyytenä ja tiukkuutena”, kertoo Kuparisen ohjauksessa ollut näyttelijä.
Valtuusto-projekti antaa Kupariselle mahdollisuuden yhdistää kaksi rakasta asiaa: teatterin ja journalismin.
”Ajattelen tekstiä niin kuin editoisin tai olisin toimittaja. Törmäytän asioita, etsin tekojen ja sanojen ristiriitoja. Mietin mikä on kohtauksen otsikko ja jälkirivi. Se on eri asia kuin miettiä fiktion maailmassa, että miksi tuo henkilö haluaa lyödä tuota henkilöä”, hän kertoo.
Kuparisen aika jakautuu teatterin ja Voimassa työskentelyn välillä. Jostain hän yrittää löytää voimia myös ohjaajaopintojen viimeistelyyn.
Esikuvikseen Kuparinen mainitsee isoäitinsä ja Immanuel Kantin, jonka moraalifilosofiaan hän ihastui jo teininä. Se rakentuu ajatukselle, että jokaisen teon tulee olla sellainen, että siitä voisi tulla yleinen elämänohje.
”Ajatus on mahdoton toteuttaa, mutta päämäärien pitää olla mahdottomia. Ei voi olla mitään sivulauseita tai ehkä-lauseita, koska elämä itsessään tuottaa usvaa ja paskaa sinne matkan varrella. Ohjenuorien pitää olla täysin tinkimättömiä.”
Myös kunnallispolitiikassa on Kuparisen mielestä kyse moraalista, siitä, että poliitikko voi nukkua yönsä hyvin. Ja myös elämästä ja kuolemasta.
”Pääseekö ihminen ajoissa sairaalaan, saako hän hyvää hoitoa. Se voi vaikuttaa suoraan siihen, missä vaiheessa elämä katkeaa.”
Viime aikoina Kuparista on alkanut pelottaa. Hänestä on tuntunut, että hän tekee teatteria teatterista.
Valtuustopöytäkirjat näyttävät siltä, että todelliset päätökset on tehty jo ennen kokousta – mutta missä?
Sitä Kuparinen on kysellyt poliitikoilta, lautakunnista ja virkamiehiltä.
Hän on päätymässä hirvittävään johtopäätökseen: kukaan ei osaa sanoa, missä esimerkiksi tietystä rahasummasta on päätetty.
”Minulla lilluu päässä kysymys ja kauhu ja pelko siitä, missä päätökset tehdään, kun he eivät itsekään tiedä.”
Valtuusto – Välikysymys saa ensi-iltansa Ylioppilasteatterin studiossa, Aleksanterinkatu 23, ma 20. lokakuuta klo 19. Esityksiä 26.10. asti. Liput yhden euron tai vapaaehtoinen summa.
Narsisti narahti
Susanna Kuparinen vastustaa egogooglauksen ajatusta.
”Yök, miten narsistista!”
Hän ilmoittaa, että googlaus maksaa yhden soijalatten.
Sovittu.
Kuparinen on ollut monessa mukana, kertoo hakukone: ohjauksia, ääni-installaatio, Voiman saama valtion tiedonjulkistamispalkinto, Anna Politkovskajan muistolle omistettu laulu, jossa Kuparinen oli tuottajana.
Aivan kaikesta Googlen luettelemasta Kuparinen ei voi ottaa kunniaa. Suunnistustulokset kuuluvat eri Susanna Kupariselle.
”Meitä on kolme Helsingissä. Olen itse asiassa tavannutkin yhden heistä. Hän on muutamaa vuotta minua vanhempi lakinainen.”
Mutta mitä ihmettä: Monet Kuparista koskevat linkit ovat Kuparisen Macbookissa valmiiksi punaisia. Toisin sanoen osoitteissa on käyty. ”
Jos haluat vähän edgympää, niin kirjoita siihen, että olen käynyt näissä. Kyllä mä googlaan säännöllisesti itseni ja Valtuusto-projektin.”
Ninni Lehtniemi
Kuva: Saku Soukka
