Huoneessa on häikäisevän kirkasta. Katossa sirisevät loisteputkilamput, seiniä ja hyllypintoja hallitsevat piirrosarkkien mättäät.
Taideterapeutti Aija Johansson ojentaa minulle laatikollisen pastelliliituja.
”Piirrä ensin itsesi sellaisena, kuin itsesi näet ja sitten sellaisena, kuin uskot muiden sinut näkevän. Aikaa on vartti”, Johansson ohjaa.
Katson paperiarkkia arastellen.
Kosketan sitä liidulla.
Jälki näyttää rakeiselta.
Tässä on viime aikoina ollut vähän kaikenlaista. Muuttokuumotuksen, työasioiden ja perinteisen syysmasennuksen lisäksi pähkinässä on tuntunut lievää loimotusta ja hallitsemattomia paineenvaihteluita. Kynnyksellä tuntuu olevan myös jonkinasteinen elämänvalintakriisi.
Itselääkintää on kokeiltu mummon tohveleilla ja jaloviinalla, mutta henkinen status on muuttunut lähinnä entistäkin kaoottisemmaksi.
Entä jos kokeilisi terapiaa?
Siellähän useimmat ystävätkin ovat. Tai jos eivät vielä ole, niin heidän kannattaisi olla. Noin 300 000 suomalaisen arvioidaan kärsivän depressiosta.
Eivätkä yliopistoihmiset ole pekkaa pahempia.
Suurilla paikkakunnilla YTHS:n mielenterveyspalveluita käyttää vuosittain noin kuusi prosenttia opiskelijoista.
Kun internetin hakukoneeseen kirjoittaa sanan terapia, tulokset hämmentävät. On psykoanalyysia, kognitiivista psykoterapiaa, skeemakeskeistä kognitiivista psykoterapiaa, tanssi- ja liiketerapiaa, psykodraamaa, verkostoterapiaa, kuvataideterapiaa, musiikkiterapiaa. Näistä masentuneen sitten pitäisi valita.
Hahmotaideterapiaa esittelevän valokopioidun läpyskän mukaan paha olo saattaa ilmetä masennuksena, levottomuutena, keskittymisvaikeuksina, pakkoneuroottisina oireina, puhumattomuutena, äärimmäisenä hölöttämisenä, touhuamisena ja itsetuhoisena käyttäytymisenä.
Upeaa.
Minun kohdallanihan toteutuvat lähes kaikki edellä mainitut!
Palataanpa alkuun ja taideterapialuokan loistevalosirinään.
Olen ottanut yhteyttä taideterapeuttiin. Jo samalla viikolla istun kuvaamataidonluokan näköisessä terapiahuoneessa pastelliliitu kädessäni.
Varttitunnin raapustamisen jälkeen paperiarkin pinnalle on ilmestynyt neljä hahmoa: munapäinen pikkupoika, masentunut Aku Ankka, hohottava heittotukkainen nuorimies ja vihainen viikinki, jonka kultaisesta kypärästä sinkoaa salamoita.
”Aika kiva tyyli sulla, tällaiset kuvat on suosiossa 9-13-vuotiaiden poikien keskuudessa”, Johansson toteaa tarkastellessaan työtäni.
Tuijotan lattiaa ja tunnen oloni jälkeenjääneeksi.
Platinanvalkeissa hiuksissaan Johansson, 62, muistuttaa kuvaamataidon opettajaa.
Johansson asettaa töherrykseni jalustalle ja istuttaa minut nahkatuoliin itseään vastapäätä.
On aika keskustella työstäni yhteistuumin, sillä hahmotaideterapiassa keskeistä sijaa näyttelevät asiakkaan omat havainnot.
Myönnän epäonnistuneeni tehtävässä, kahden hahmon sijasta paperia kansoittaakin neljä.
”Ei se mitään”, Johansson toteaa rauhalliseen tyyliinsä ja katsoo minua äidillisesti.
”Mitä nämä hahmot edustavat?”
”No, toi munapäinen poika ainakin kuvastaa vähäisyyteni ja ulkopuolisuuteni
tuntemuksia”, aloitan takeltelevan analysointini.
”Ja ankka on symboli älylliselle laiskuudelleni ja mukavuudenhalulleni. Viikinki taas ehkä kuvaa ajoittaista dynaamisuutta, seksuaalisuutta ja maskuliinisuutta.”
”Entäs tämä mies tässä, laulaako se”, Johansson utelee ja viittaa sormellaan heittotukkaisen hahmon suusta tuleviin viivoihin.
Viivojen alkuperäinen tarkoitus oli kuvastaa sosiaalisen puoleni viinahuuruista hengitystä, mutta en kehtaa myöntää sitä.
Edellisillan itselääkinnän jäämät humisevat päässäni, selkäni hikoaa mustaa nahkaa vasten.
”Hahmotaideterapiassa on keskeistä eläytyä kuviin”, Johansson jatkaa. ”Kokeile.”
Yritän hetken käyttäytyä kuin viikinki, mutta en saa syrjäytettyä mielestäni munapäistä poikaa.
Johansson esittelee minulle asiakkaidensa töitä. Ne ovat samanaikaisesti huvittavia ja koskettavia. Alkoholisoitunut sihteerikkö on piirtänyt auton akun, viinapullon, jakoavaimen ja aivot. Piirroksen alla on runo.
Silmukka kiristyy, menee taju
Verenkierto pysähtyy, tulee haju
Olemassa on synkkä taru
silloin kun keinussa on yksi naru
Tuolloin on aika tullut jo
jolloin roikkuu kuin jojo
Toiselle arkille sihteerikkö on taiteillut hymyilevän Koff-tölkin, jolla on kädessään kimppu pajunkissoja.
”Tämä mies valehteli vaimolleen kaksi vuotta lähtevänsä aamuisin töihin, mutta menikin salkkunsa kanssa puistonpenkille istumaan”, Johansson selittää ja ojentaa kasan piirroksia.
Masennuksesta kärsineen insinöörin teokset ovat grafiittikynällä toteutettuja lapsenomaisia labyrintteja ja horjuvasti piirrettyjä diagrammeja.
Mies kävi taideterapiassa yli vuosikymmenen ajan.
Paikalle on saapunut päivän ensimmäinen asiakas. Hersyvästi naurava Riitta Heinänen-Klix, 56, on käynyt Johanssonin pakeilla muutaman vuoden ajan. Alun perin terapiaan hänet ajoi ammatillinen loppuun palaminen.
Mitä hyvää taideterapia on saanut aikaan?
”Minä löysin uuden ammatin, jossa viihdyn. Paljon parempaa en olisi voinut toivoa.”
Naiset katsovat toisiaan hymyillen.
Pari päivää myöhemmin kuvaamataidon luokka on vaihtunut töölöläiseen yksityisasuntoon. Porvarisperheen olohuonetta muistuttavan terapiatilan seinillä on Schjerfbeckin julisteita ja puisessa kirjahyllyssä lepää kattava ote Freudin tuotannosta. Seinustalla pötköttää musta nahkainen divaani.
Psykoanalyytikko Marja-Liisa Eloranta puristaa kättäni. Tummahiuksisen naisen uteliaasti vilkkuvia silmiä reunustavat paksusankaiset Ray-Banit.
Asetun divaanille pitkäkseni ja henkäisen syvään. Hetken ajan tunnen olevani vanhassa elokuvassa. Kuulen Elorannan tyynnyttävän äänen takaani, katsekontaktin puuttumisen tarkoituksena on kuulemma edistää asiakkaan levollisuutta ja mahdollistaa itsetutkiskelu. Psykoanalyysin kriitikoiden mielestä divaanimakailun tarkoitus on lähinnä alistaa potilas terapeutin auktoriteetin alle.
Vaikka psykoanalyysia tavataan muutenkin kritisoida reippaasti, on se silti onnistunut säilyttämään klassikkostatuksensa.
Kokeillaanpa.
Kerron Elorannalle valintoihini liittyvistä epävarmuuksista. Myönnän, etten ole hiljattain ollut täysin varma siitä, olenko oikealla tiellä. Ehkä olisikin pitänyt valmistua filosofian maisterin sijasta kauppatieteiden maisteriksi tai vastaavaksi riistäjäksi?
”No, täällähän me pyrimme kuuntelemaan tiedostamattoman ääntä ja selvittämään alitajunnan toiveita”, Eloranta vastaa.
”Ja sitä paitsi, ehkä ahdistuksesi kumpuaa mahdollisuuksiesi paljoudesta. Filosofian opiskelu ei suoranaisesti valmista ammattiin, mutta se avaa monia portteja.”
Psykoanalyysissa makailu vaikuttaa miellyttävältä. Jotkut käyvät koko ikänsä, ehkä minunkin pitäisi.
Mutta paljonko tämä lysti kustantaa?
”Jos käy neljästi viikossa, niin vuodessa suunnilleen kahdeksan tonnia”, Eloranta toteaa.
”Hinnasta huolimatta meillä käy opiskelijoitakin.”
Jatkamme keskustelulla lapsuudestani. Avaudun teinivuosistani, siitä kuinka vieraannuin vanhemmistani ja kuinka taas aikuisena olen palannut heidän luoksensa.
Siis tyypillisistä asioista.
Toistan Elorannalle myös muutamaa yötä aiemmin näkemäni unen, jossa minulle oli selvinnyt, että oikea isäni olikin Public Enemyn Chuck D.
”Ehkä sinusta on tullut riittävän vanha, jotta voit hyväksyä isäsi vilpittömän ihailusi kohteeksi”, Eloranta ehdottaa.
Tuntuu järkevältä. Uskon itsekin siihen, että miehet alkavat kypsyessään muistuttaa isiään.
Selkäni hikoaa mustaa nahkaa vasten.
Entäs sitten se seksuaalisuus ja ne lapsuuden torjutut traumat? Eikö perinteisellä viettipohjan ja yliminän kaksintaistelulla olekaan enää sijaa psykoanalyysissa?
Jo Jung erkaantui aikanaan Freudista, koska piti tämän tulkintoja yliseksualisoivina.
Eloranta ei tunnustaudu puhdasoppiseksi freudilaiseksi, hänen mukaansa moderni psykoanalyysi on luonteeltaan eklektistä.
”Minä en esimerkiksi sanoisi epävarmuutesi kumpuavan halustasi harrastaa yhdyntää äitisi kanssa.”
Huojentavaa.
Kuuluvatko Ray-Banin lasit kenties psykoterapeuttiseen paradigmaan? Psykoanalyytikko Elorannan tavoin musiikkiterapeutti Jouni Aavaluomakin turvautuu paksusankaisiin kehyksiin. Harhailevat ajatukseni katkeavat, kun Aavaluoma, 45, ohjaa minut HYKSin psykiatriakeskuksen Petri Lehikoinen-saliin. Huone on lainannut nimensä suomalaisen musiikkiterapian isältä.
Musiikkiterapia pyrkii taideterapian tavoin hoitamaan asiakasta lisäämällä tämän luovuutta ja leikkisyyttä.
Aavaluomalla on valkoiset hiukset ja yllään raidallinen paita. Hän katsoo puhuessaan tiiviisti silmiin, ääni on pehmeä ja hivenen vaativa. Tasaisin väliajoin Aavaluoma varmistaa, että olen ymmärtänyt kuulemani.
”Valitse levy”, Aavaluoma sanoo ja ojentaa cd-kansion.
Valitsen Irwin-klassikon Haistakaa paska koko valtiovalta.
Kuuntelemme kappaletta, tunnen oloni kotoisaksi.
”Miksi valitsit Irwinin?”, Aavaluoma kysyy kappaleen loputtua.
”Koska ulkomailla asuessani olen tavannut kuunnellut Irwiniä koti-ikävään”, vastaan.
”Ja sitä paitsi Irwinin musiikki muistuttaa minua lapsuudestani.”
Aavaluoman suupielillä karehtii hymy.
”Hyvä. Meillä on nyt yhteys, tietynlainen kolmio. Asiakas-terapeutti-musiikki. Pääasia on luonnollisesti potilaan ja terapeutin suhde, mutta ilman musiikkia ei ole musiikkiterapiaakaan.”
Toimiiko musiikki ainoastaan välittäjänä potilaan ja terapeutin keskusteluyhteyden avaamisessa?
”Ei tietenkään, kyllä musiikki itsessäänkin on parantava asia. Ei täällä terapiassa tarvitse edes puhua, jos ei halua tai kykene. Joskus voidaan vaan kuunnella musiikkia.”
Onko terapiassa sitten potilaan osalta mitään sääntöjä?
”Kyllä”, Aavaluoma toteaa. ”Jos lyöt minua, terapia loppuu siihen.”
Astumme yläasteen bändikämppää muistuttavaan huoneeseen. Telineissä lepää Fenderin kitaroita, lattialla lojuu efektipolkimia ja spagettimaisia piuhamyttyjä.
Terapeutti katselee isällisesti ympärilleen.
”Musiikin on tarkoitus stimuloida ihmisiä löytämään jotain unohdettua itsestään. Bändikämppä on hyvin virikkeellinen ympäristö.”
Aavaluoma asettaa pöydälle kaksi ksylofonia.
”Soitetaan yhdessä.”
Otan kapulat käteeni ja alan kilkuttaa iloista, rytmikästä melodiaa. Alkuun Aavaluoma tuplaa soittoani ja rakentaa sen yhteyteen harmonioita. Vähitellen hän alkaa laskea tempoa. Koitan hangoitella vastaan, mutta päädyn lopulta tunnelmoimaan itsekin. Kuin sanattomasta sopimuksesta lopetamme soiton samanaikaisesti.
”Mun mielestä me muutamaan otteeseen todella soitettiin kimpassa”, Aavaluoma toteaa ja katsoo jälleen silmiin.
Nyökäytän päätäni. Olisin halunnut pimputtaa lisää.
Terapiasalin nurkassa lepää isohko nojatuoli.
Aavaluoma istuttaa minut tuoliin ja laittaa Ravelia soimaan. Tuoli alkaa väristä, neljänkymmenen hertsin taajuiset siniaallot nousevat perseestäni selkäruotoa pitkin aivokoppaan. Ummistan silmäni ja olen uinahtaa kaikenkattavaan mukavuuteen.
Voisin torkkua tuolissa seuraavaan maailmankiertoon saakka.
Hoidon käytyä väistämättömään loppuunsa yritän tinkiä tuolia itselleni. Valitettavasti lompakossani ei ole seitsemää ylimääräistä toimintatonnia.
Aavaluoma lyö käteeni pumaskan esitteitä ja ohjaa minut ovelle. Hyvästelemme.
Kuljen halki syksyisen Hesperian puiston.
Puiden lehdet loistavat räjähtävissä väreissä. Kenkäni rahisevat kosteaa santaa vasten.
Viheltelen mennessäni.
Psykoanalyysi
Sigmund Freudin (1856-1939) kehittämä psykoterapian muoto, joka pyrkii potilaan itsetiedostuksen lisäämiseen ja tiedostamattomien psyykkisten prosessien paljastamiseen. Freudin mukaan ihmisen psyyke koostuu kolmesta osasta: viettipohjasta (lat. id), yliminästä (lat. superego) ja minästä (lat. ego). Minän tehtävänä on välittää ja sovitella viettipohjan primitiivisiä ja tiedostamattomia haluja yliminän ihanteiden kanssa. Psykoanalyysia kehitti omaan suuntaansa Freudin entinen kollega ja ystävä Carl Gustav Jung (1875-1961).
Musiikkiterapia
Musiikkiterapiassa pyritään musiikin avulla muodostamaan hoitosuhde, jonka avulla potilaan on mahdollista työstää ongelmiaan. Musiikin uskotaan yltävän hoidettavassa psyykessä sellaisiin alueisiin, joita olisi verbaalisesti vaikea käsitellä. Musiikkiterapiassa käytetään myös kontrolloituun siniääneen perustuvaa fysioakustista hoitomenetelmää, jolla pyritään lievittämään psyykkistä jännitystä. Suomalaisen musiikkiterapian isänä pidetään Petri Lehikoista (1940-2001).
Taideterapia
Taideterapia pyrkii kuvallisen ilmaisun kautta käsittelemään asioita, joista puhuminen on potilaalle hankalaa. Menetelmän keskeinen tavoite on mielikuvituksen stimulointi, jonka toivotaan aktivoivan ajattelua ja avaavan päänsisäisiä solmukohtia. Jutussa haastateltu Aija
Johansson kuuluu suomalaisten taideterapeuttien ensimmäiseen polveen.
