Kun kävelee lokakuisena tiistaiyönä Aleksanterinkatua pitkin, voi todeta asuvansa periferiassa. Vastaan ei tule ketään. On hiljaista, raitiovaunukiskot nukkuvat kylmässä. Kaupungin himmeät valot eivät riitä sumentamaan edes selkeänä loistavaa tähtitaivasta. Urbanisaatio tuntuu hetken aikaa niin hennolta, niin ohuelta ja herkältä kuin vastasyntyneen vauvan pääkallo, ettei sitä viitsi oikein ravistellakaan. Ettei se menisi rikki.
Suomi muutti kerrostaloihin kiusallisen myöhään. Urbaani massakulttuuri on edelleen lapsenkengissään, mistä johtuen kaupungin idea on ymmärretty laajalti väärin. Ällistyttävän monet pitävät esimerkiksi Espoota kaupunkina. Tai otaksuvat, että kaupungissa liikutaan autolla. Tai että Kallio on vaarallinen paikka. Keskiluokkaisesta kehyskuntafetisismistä kärsivälle kansanosalle ajatus kaupungista tiiviisti rakennettuna metropolina tarkoittaa levottomuutta ja rappiota, jota tulee paeta niin kovaa kuin Crocseista lähtee.
Isänmaamme on täynnä ostoskeskuksia, joihin ajetaan autolla ja joissa ruotsalaiset ketjuliikkeet on aseteltu vieri viereen kortteleiksi. Ostoskeskuksessa on aukio, jolle on annettu nimeksi roomalaisittain ”piazza”. Lempäälän Ideaparkissa on jopa ”vanha kaupunki”. Kaupungin ideaa saa häpäistä vapaasti, mutta jos Stockmannille ryhdyttäisiin vakavin mielin rakentamaan aittakahvilaa, kohta korvan juuressa jollottaisi kymmenen maalaista, että ”maaseutua ei voi tuoda”. Olen siitä täysin samaa mieltä, ja toivoisin että joku mainitsisi asiasta myös Matti Vanhaselle.
Näin eräänä yönä unta, jossa Helsinki oli sykkivä, monikulttuurinen metropoli. Kalliossa oli elokuvateatteri, keskustassa afrikkalaisia ravintoloita, Kaisaniemen puistossa sykkivää elämää ja kaupungin sokkeloiset sisäpihat avattu puutarhoiksi, leikkipuistoiksi, kahviloiksi ja luistinradoiksi. Merihaan betoniseiniin heijastettiin Fritz Langin elokuvia. Kaupungin likaisenharmaat sähkökaapit oli koristeltu graffitein ja maalauksin. Raitiovaunut ja metrot kulkivat läpi yön. Heräsin unesta ja ajattelin: koska pystyn kuvittelemaan sen, sen on oltava mahdollista.
Helsinki on toiviomatka. Neljäkymmentä vuotta sitten Helsinki oli matka pois maaseudulta, nykyisin se on yhä enenevässä määrin matka pois kehyskunnista. Helsinki adoptoi syliinsä muttei voi helpottaa lastensa oloa, jos se ei saa olla kaupunki. Helsinki ei ole suurkaupunkina valmis, mutta se on valmis olemaan enemmän kuin suurkaupunki. Unelma metropolista saa kaupunkiromantikon sietämään taas talven verran hiljaisuutta.
Mademoiselle Vosges
* * *
Kun kävelee lokakuisena tiistaiyönä Aleksanterinkatua pitkin, voi vain itkeä sitä, että on pirun kylmä ja että metrot itään eivät lähde ennen puolta kuutta. Todellakin, miten Helsingin empirekeskusta voi olla niin autio, vaikka sen imagoa on kehitetty lukuisten asiantuntijoiden ja mainostoimistojen voimin?
En ole syntyperäinen stadilainen, mutta olin päättänyt tulla urbaaniksi. Olin romanttisesti kiintynyt vanhojen kotimaisten elokuvien ja taiteilijaravintoloiden Helsinkiin. Tähtäsin töölöläisyyteen, korkeiden huoneiden ja ikkunasyvennysten maailmaan, jossa istuisin Messeniuksessa vorschmackilla ympärilläni liuta hyvin marinoituja kulttuurivaikuttajia.
Kun Töölön karmea vuokrataso selvisi minulle, muutin Kontulaan.
Helsingistä puhutaan paljon. Sen puolesta ja sitä vastaan väitellään. Pitäisikö muuttaa Helsinkiin vai ehkä sittenkin Tuusulaan? Onko onni Matti Vanhasen hajasijoitetussa himmelissä, kuten Osmo Soininvaara määritteli, vai Viiskulman viileissä levykaupoissa? Vain yksi puuttuu keskustelusta: Helsinki itse.
Helsinki kuvataan klubeina, suklaapuoteina ja Carrie Bradshaw’n korkojen kopinana kivettyä katua vasten. Siinä on neljänsadantuhannen ihmisen mentävä virhe: koko kaupunki ei voi mahtua näköetäisyydelle Aleksanteri II:n patsaasta. Siksi helsinkiläiset on siroteltu laajalle alueelle kaupunginosiin, jotka kaikki ovat erilaisia omine taustoineen. Ei Kontulakaan, myyttinen ongelmalähiö, ole monoliitti. Kun kysytään, mikä on Helsinki, pitäisi kysyä, mikä on lähiö.
Siinäpä ongelma.
Yleisessä keskustelussa lähiöitä ei ole olemassa. Ne ovat epäalueita. Helsingin Sanomain kaupunkitoimitus on uhrannut useita metsiä ja jokusen kallion kaoliinipitoista sanomalehtipaperia kertoakseen Lasipalatsin salavan kohtalonhetkistä – samalla itähelsinkiläiset pääsevät vain rikossähkeisiin. Virallinen Helsinki on yhä Suurkirkko ja Pitkäsilta, Espa ja Rööperi. Mainoksiin ja postikortteihin painetun kartan ulkopuolella on pimennossa satojatuhansia kaupunkilaisia, valtava enemmistö. Lähiöiden asukkaat eivät saa koskaan kuulla olevansa osa Helsingin tarinaa.
Se voisi olla toisin. Ostarilla kävellessä huomaa, että ympärillä puhutaan kymmentä eri kieltä ja autot, jotka terrorisoivat muualla elämää, ovat kadonneet. Oliko tällaista silloin ennen, kauan sitten kadonneiden aikojen kaupungeissa? Ohimenevässä välähdyksessä suburbaanius nostaa päänsä ja luopuu etuliitteestään. Stadi löytyy himmelistä.
Ruzaccho
sa.tuut.liian.kovaa@gmail.com
