Puuuuuuh. Kirja-ala vetää henkeä. Takana ovat kahdeksannet Helsingin kirjamessut, jotka päättyivät sunnuntaina.
Viikonloppuna messukeskuksen ovi kävi 70 000 kertaa. Joku kävijöistä ehkä ajatteli, että laadukas kirjallisuus ja kirjanystävät kohtasivat jälleen. Toinen kenties piti nelipäiväisiä messuja kaoottisena myyntitapahtumana, jonka tungos oli tukala.
Kustannusalan työntekijät eivät kelpuuta määritelmistä kumpaakaan. He tarkoittavat messuilla muuta kuin messuhallin kakofoniaa.
Kun yleisö häipyy päivien päätteeksi syysiltaan, työntekijöille messut vasta alkavat – joka ilta uudelleen. Silloin näytteilleasettajat pakkaantuvat piskuiseen baariin messukeskuksen kyljessä.
Eikä tekemään mitä tahansa.
Baaripöydissä verkostoidutaan ja ruoditaan alaa. Messut ovat kustannusalan epäviralliset toimialapäivät, ja kaunosieluisesti kuvailtuna ne hoitavat perheen tehtäviä vastaten alan sosialisaatiosta ja uusintamisesta.
Kyynikolle messut ovat ylimääräiset pikkujoulut ja Goom-risteily yhdessä ja samassa paketissa.
Tottahan venytetty viikonloppu on löyhämoraalisen koetinkivi ja romantikon paratiisi: tiedetään vuosien takaisista pikkutunneista, jolloin on jonotettu suutelemaan puhdaspiirteistä ruotsalaisnovellistia tai kilistelty absinttilaseja ihastuttavan irlantilaiskirjailijan kanssa.
Myös tänä vuonna riehakasta messuamista edelsi kiivastuvatahtinen voimanponnistus. Tärkeät teokset puserrettiin valmiiksi, ja osa niistä kärrättiin messuille painotuoreina.
Vaikka kustantamot yrittävät virkistää kirjojen kesämyyntiä, tieto- ja kaunokirjallisuus menee kaupaksi syksyllä: messuilla, isänpäivänä ja jouluna.
Neljän päivän karonkka, ylevää yhteisöllisyyttä, ja tietää messunneensa. Päätöspäivänä meno on raukeaa ja haastattelijoiden äänissä kuultaa käheys. Messuhallin pääraitilla tonttulakkinen mies laulaa kitara kaulassa kristillistä joululaulua, mutta esityksen merkitys jää hämäräksi.
Jääköön.
Maanantaina messut tuntuvat nuutuneessa vartalossa ja mielessä. On krapula alkoholista, kirjoista, messuista tai koko alasta, ja mieleen hiipii synkkiä asioita. Painotuotteisiin jääneitä pilkkuvirheitä, epäonnistuneita kustannuspäätöksiä ja pelkotiloja kustannusalan kuolemasta.
Vielä muisto menneiltä vuosilta. Olin ollut kustannusalalla noin neljä viikkoa, kun tuore pomoni värväsi minut Turun kirjamessuille. Hän opasti, että vasta messukokemuksen omaava voi sanoa tuntevansa alaa.
Villeimmissä mielikuvissani ajattelin hänen tarkoittavan messuosaston rakentamista ja kirjojen hyllyttämistä, hillittyä iltaruokailua, aikaista menoa maaten ja osastolla edustamista hiukset ojennuksessa.
Vietin Turussa 36 tuntia. Palasin viimeisellä yöbussilla, pääni nuokahteli, ja summasin kokemusta.
Olin kyllä rehkinyt rakentamalla osastoa messukuntoon.
Mutta sen lisäksi olin juonut kolpakkotolkulla erikoisoluita, hoilannut Uralin pihlajaa konkarikustantajan kanssa, järjestänyt hotellilla jatkot, seissyt pitkän päivän messuosastolla mekko rutussa ja mikä tärkeintä, solminut kymmeniä uusia tuttavuuksia.
Bussissa tunsin olevani kustannusalalla.
Johanna Laitinen
Kirjoittaja on kustannustoimittaja.
