Helsingin Kaartinkaupungin punatiilisen rakennuksen yläkerroksessa olevan toimiston seinällä on Suomen ja pääkaupunkiseudun karttoja.
Valoisassa huoneessa on suuri pöytä, jonka päällä lojuu monitori. Muuten pöytää peittävät paperipinot, ja siellä täällä näkyy sanakirjoja. Vieraille on varattu upottavan pehmeä sohva.
Venäjän kansallisen tietotoimiston Itar-Tassin Suomentoimiston valtiatar on jo vuoden ajan ollut Yulia Andreeva. Naisen ulkomaan pestistä on vielä puolet jäljellä, sillä uutistoimistolla on tapana vaihtaa journalistia kahden vuoden välein.
Historiaa opiskellut toimittaja ehti työskennellä Itar-Tassin Pietarin toimistossa vuodesta 1996. Kun esimiehille selvisi, että Andreeva puhuu suomea, hänet lähetettiin Helsinkiin.
Nyt Andreevan tavallinen työpäivä alkaa suomalaisen median seuraamisella. Koko maan asioista ei yksi toimittaja ehdi pitää lukua, siksi sanomalehdet ovat tärkeä tietolähde.
Muuten kirjeenvaihtajan työ ei juuri tavallisen toimittajan arkipäivästä eroa. Päivät ovat täynnä tapaamisia, lehdistötilaisuuksia ja haastatteluja.
Helsingin lehdistötilaisuuksissa tapaa tosin aina samat ihmiset. Pohjois-Eurooppaa seuraaville toimittajille Suomen pääkaupungin sijainti on periaatteessa edullinen: täältä pääsee nopeasti niin länteen kuin etelään. Silti ulkomaalaisia kirjeenvaihtajia on maassa yhteensä vain seitsemisenkymmentä.
Hyvä puoli on, että pieni toimittajajoukko on tottunut auttamaan toisiaan. Solidaarisuus on mahdollista, sillä kilpailua eri maihin ja medioihin kirjoittavien toimittajien välillä ei juuri ole.
Myös ulkoministeriö auttaa viestinviejiä. Kirjeenvaihtajille on järjestetty omat tilat tietokoneineen, ja he saavat jatkuvasti englanninkielisiä tiedotteita. Lisäksi ulkomaisille toimittajille järjestetään matkoja ympäri Suomea.
Yulia Andreevan mielestä työ on Suomessa mukavaa ja helppoa. Kaiken kun voi tehdä internetin kautta.
”Aina löytyy sähköinen versio, pressitilaisuuksistakin, jos itse ei pääse paikalle”, Andreeva listaa Suomessa työskentelyn etuja.
Tärkeää on myös avoimuus. Suomessa toimittajia kunnioitetaan ja kysymyksiin vastataan.
”Täällä on ymmärretty, että mitä enemmän tietoa antaa, sitä parempi. Pienen maan täytyy tehdä työtä oman näkyvyytensä eteen”, Andreeva sanoo.
Suuren espanjalaisen päivälehden El PaÃsin kirjeenvaihtaja Adrián Soto ei ole samaa mieltä. Hänestä on ongelma, että suomalaiset eivät pysty arvostelemaan maataan ulkomaalaiselle.
”He uskovat olevansa tärkeä osa Suomi-kuvaa”, Soto uskoo.
Helsingin yliopistosta valmistunut Soto muutti Suomeen vuonna 1974. El PaÃsin kirjeenvaihtaja hänestä tuli yli kymmenen vuotta sitten, kun Suomi liittyi Euroopan unioniin.
EU-puheenjohtajuuksissa 1999 ja 2006 riitti puitavaa.
Viime aikoina Soto on kirjoittanut paljon taloudesta. Hän osoittaa espanjalaislehden sivua, jossa komistelee hänen kolumninsa kasvokuvalla varustettuna.
”Aiheet riippuvat ilmapiiristä Euroopassa. Tänä vuonna talous on heikentynyt, niinpä kiinnostus on suuntautunut energiapolitiikkaan. Olkiluoto on yksi kiinnostava aihe: se on ensimmäinen ydinvoimala, joka rakennetaan Tshernobylin onnettomuuden jälkeen.”
Kun kirjoittaa Suomesta, Nokiaa ei voi unohtaa. Puhelinta ostetaan Espanjassa paljon, joten uutiset yhtiön osavuosikatsauksista ja johtajien henkilökuvat kiinnostavat.
”Suomi on kuitenkin ollut olemassa ennen Nokiaa. Espanjalaiselle lukijalle täytyy kertoa taustat”, toimittaja naurahtaa.
Itänaapurissa Suomesta tiedetään Tarja Halonen ja Mannerheim, Kalevalaakin luetaan kouluissa. Mutta maa on laaja, muistuttaa Yulia Andreeva. Pietarin ja Novosibirskin välillä on Suomen tuntemuksessa suuri ero.
Venäjällä utelun kohteena on usein tavallinen suomalainen arkielämä: miten vapaa-aikaa vietetään ja paljonko ihmiset polttavat.
”Suomalaisen tieteen saavutuksia ja niiden sovelluksia arkikäyttöön käsittelevät artikkelit ovat erittäin luettuja, viimeksi kirjoitin sienistä.”
Mitä kauemmas Suomesta mennään, sitä enemmän kiinnostavat yleisluontoiset aiheet yksittäisten tapahtumien ja uutisten sijaan.
”Japanilaisia kiinnostaa, mitä suomalaiset ajattelevat esimerkiksi turvallisuudesta ja Natosta tai miksi koulutus on niin korkeatasoista”, seitsemän vuotta Espoossa asunut Tetsuo Yoshizumi sanoo.
Hän kirjoittaa Sekai Nippoon, Tokion alueen suurimpaan sanomalehteen. Miehen toi maahan suomalainen vaimo, jonka hän oli tavannut Yhdysvalloissa työskennellessään.
”Myös suomalainen luonto ja sen läheisyys herättävät uteliaisuutta”, Yoshizumi kertoo.
Koska Suomessa ei tunnetusti tapahdu mitään, kirjeenvaihtaja on täällä haasteen edessä.
”Juttuja täytyy etsiä ja mennä syvemmälle yhteiskunnan sisälle. Suomen kielen osaaminen auttaa paljon”, selittää Yoshizumi.
Toisin kuin muut haastateltavat, hän ei puhu suomea.
Vaikeinta työssä on kokonaisuuden ymmärtäminen.
”Suomalaiset toimittajat ovat erikoistuneita esimerkiksi politiikkaan tai kulttuuriin. Kirjeenvaihtajan täytyy hallita koko systeemi”, Adrián Soto selventää.
Entä se kaikkein kiinnostavin kysymys: miltä Suomi näyttää täällä asuvan ulkomaalaisen toimittajan silmin?
”Hyvinvointivaltiota ei ole enää olemassa. Nykyään antaisin sille arvosanan kuusi”, sanoo Soto.
Hänestä Suomessa ei ole myöskään aktiivista oppositiota, joka toisi vastakohdat esille.
”Yliopistollakin ollaan liian passiivisia.”
Tetsuo Yoshizumi nostaa ongelmista esille maahanmuuttajien integroimisen.
”Maahanmuuttajataustaiset nuoret ovat hämmentyneitä: he ovat suomalaisen yhteiskunnan ja perheidensä kulttuurin puristuksissa. He pyörivät rautatieasemalla, jossa suomalaiset pelkäävät heitä. Pitäisi miettiä, mitä he voisivat tehdä yhteiskunnassa vartuttuaan.”
Yulia Andreeva kehuu suomalaista tasa-arvoa.
”Täällä ei ole sukupuolten taistelua. Eikä nainen ole vähempiarvoinen, jos ei ole naimisissa.”
Tosin Andreeva moittii kaduntallaajaa ulkomaalaisvihamielisyydestä. Hänelle tämä oli kulttuurisokki.
”Pietarin kaduilla ulkomaalaisia kunnioitetaan.”
Suomalaista mediaa ulkomaiset toimittajat pitävät suhteellisen itsenäisenä.
”Toimittajat ovat hyvin koulutettuja ja kirjoittavat virheettömästi. Toimitusten mielipide voi erota lehden omistajien mielipiteestä. Tosin ei ole olemassa täysin itsenäistä lehdistöä. Suomalaisetkin toimittajat mukautuvat suomalaisiin intresseihin”, Andreeva miettii.
Espanjalainen Soto on kriittisempi.
”Suomen media on hampaaton. Poliitikot pääsevät liian helpolla. Konsensus on hyvä asia, kun kansakunnalla on hätä, mutta Suomessa se on osa poliittista kulttuuria ja kestänyt liian pitkään.”
Neuvostoliitto teki Suomesta kiehtovan
Ulkomaalainen media on kiinnostunut Suomesta perinteisesti vain suurten kriisien aikaan. Sellaisten kuin talvisota: sen aikana Helsingin Hotelli Kämpissä asui suuri määrä ulkomaalaisia kirjeenvaihtajia.
Talvisodan tilanne oli tietenkin aivan poikkeuksellinen. Ruotsalaisia, saksalaisia ja unkarilaisia toimittajia liikkui maassa myös muulloin, mutta ennen sotaa Suomessa oli harvoin pysyviä edustajia. Tiedot Suomesta kulkivat maailmalle Tukholman tai Kööpenhaminan kautta. Toimittajat olivat usein varsin huonosti perillä maan asioista eivätkä yleensä osanneet suomea. Siksi ruotsinkielinen media, kuten Hufvudstadsbladet, toimi monelle tärkeänä lähteenä.
Useimmiten kirjeenvaihto hoidettiin niin, että suomalainen toimittaja kirjoitti juttuja ulkomaiseen mediaan ja päinvastoin. Tällaista yhteistyötä oli esimerkiksi Helsingin Sanomilla ja Dagens Nyheterillä 1920-luvulta aina sodanjälkeisiin vuosiin.
Rajanaapuruus Neuvostoliiton kanssa piti yllä mielenkiintoa Suomea kohtaan. Sen hajottua Suomen kiinnostavuus laski.
Tällä hetkellä Suomessa asuvia kirjeenvaihtajia on ulkoministeriön tietojen mukaan noin seitsemänkymmentä. Muutama heistä on ulkomaiseen mediaan kirjoittavia suomalaisia. Pohjois-Euroopassa asuvia ja Suomesta kirjoittavia toimittajia on lisäksi vajaa kolmekymmentä.
Soili Semkina
Kuva Lasse Lecklin
