Valtio ei tue kulttuuria koskaan riittävästi, mutta osa kulttuurista on valtion erityisessä suojeluksessa.
Näin tuleekin olla.
Kattava kaupunginteattereiden verkko on tärkeä osa valtakunnallista kulttuuritarjontaa. On hienoa, että on olemassa kulttuurialan työpaikkoja, joissa voi tehdä pitkäjänteistä työtä niin näyttelijänä kuin valomiehenä.
Aamupuuro oli juuttua kitalakeen, kun menneenä viikonloppuna luin Helsingin Sanomista jutun, joka kertoi kulttuurilaitosten ikääntymisestä yleisön mukana.
Jutussa Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola hehkutti eläkeläisten olevan tulevaisuuden kohderyhmä, yleisö ”parhaasta päästä” (HS 13.9.).
Ajatus tuntuu nurinkuriselta. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että tulevaisuuteen katsottaessa pitää keskittyä senioriväestöön. Onko kulttuurilaitosten tarkoitus myös astua hautaan näiden sukupolvien mukana?
Kuuluvatko suomalaiset kulttuurilaitoksetkin niihin suurten ikäluokkien saavutettuihin etuihin, joita nuoremmat eivät enää ansaitse?
Suurin osa näytelmistä, joita suuret ikäluokat matkustavat katsomaan bussiretkueina, on nuoremmille katsojille unihiekkaa.
Parin uuvuttavan kokemuksen jälkeen teatteriin ei enää hakeuduta – ainakaan pääkaupunkiseudulla, jossa riittää hyvien vapaiden ryhmien esityksiä valittavaksi asti.
Laitosteatterien pitäisi vakuuttaa meidät, jotka ovat kokeneet niissä lähinnä myötähäpeää ja vaivaantuneisuutta.
Jos kaikki positiiviset teatterielämykset tulevat marginaalisesti tuetuilta vapailta ryhmiltä, ei ihme, jos laitosteattereiden rahoitusta joskus leikataan isolla kädellä.
Mehän niiden toiminnan maksamme.
Miksi opiskelijasukupolven pitäisi kannattaa nykyistä rahoitusmallia, joka antaa laitosteattereille monisatakertaisen tuen verrattuna muuhun teatteriin?
Eli hyvät teattereiden johtajat: nyt töihin!
Bussilla kuljetettavat eläkeläisryhmät ovat katoava luonnonvara. Tulevaisuudessa teidän on ansaittava yleisönne ja rahoituksenne.
Antti Järvi
