Italiassa on jotain vialla

T:Teksti:

Roomalaisessa metrossa on tungosta. Hiestä läpimärät vartalot aaltoilevat toisiaan vasten joka kerta, kun tunnelissa sukeltava vaunu heilahtaa.
    Koko italialaisen yhteiskunnan kirjo on esillä: koulutytöt näpräävät hiuksiaan, iäkäs nainen kerjää rahaa laulamalla, katosta roikkuvalla videoruudulla varoitetaan taskuvarkaista.
    Pikeepaitaiset työmatkalaiset tuijottavat apaattisina lattiaa mustat nahkasalkut käsissään.
    Paitsi vieressäni seisova mies.
    Hänen kätensä ei ole kiinni salkun kahvassa, se on taskussani.
    ”What the fuck, man?” avopuolisoni huutaa ja tönäisee miestä.
    Koko vaunu kääntyy katsomaan. Siististi pukeutunut nelikymppinen mies nostaa kätensä ilmaan, poistuu vikkelästi vaunusta ja katoaa aseman ihmisvilinään.
    Olen ollut Roomassa viisi minuuttia.

Kerron tarinan myöhemmin milanolaisessa asunnossa. Hontelo kiharahiuksinen mies kuuntelee tuohtunutta selostustani huvittuneena mutta antaa kuitenkin varoituksen sanan.
    ”Välillä kannattaa ummistaa silmänsä. Hänellä olisi voinut olla vaunussa kavereita, ja silloin teille olisi käynyt huonosti.”
    Nelikymppinen Gabriel tietää mistä puhuu. Hän on seurannut koko ikänsä kotimaansa rappiota ja kiihtyvää sortumista korruption polulle.
    ”Italiassa on jotain todella outoa meneillään”, Gabriel toteaa päätään puistellen.
    ”Katso nyt: skandaaleja, skandaaleja, skandaaleja. Terveydenhuollossa, politiikassa, rakennusalalla ja jopa mozzarellassa!”
    Alkuvuodesta maailman medioissa uutisoitiin italialaisen maitoyhtiön tietoisesti levittäneen pilaantunutta juustoa. Kävi myös ilmi, että maitoa tuottaville puhveleille oli syötetty korkeita dioksiinipitoisuuksia sisältävää rehua.
    Jälkimmäisestä syytettiin Napolin alueella toimivia camorristi-rikollisklaaneja, joiden eräs pääelinkeino on ongelmajätteiden laiton dumppaaminen Etelä-Italian maaseudulle.
    Tuoreen Time-lehden artikkeli kirkuu pääministeri Silvio Berlusconin tehneen Italiassa taloudellisen ihmeen.
    Väite saa Gabrielin purskahtamaan nauruun.
    ”Paskat! Italia on kaaoksessa. Kaikkihan sen tietävät.”

Maahanmuuttajamies myy milanolaisella torilla Benito Mussolinin kuvalla koristettuja muistoesineitä.
    Otan pöydältä Mussolini-kalenterin ja lehteilen sitä. Elokuun sivulla fasistidiktaattori kannattelee sylissään valkomekkoista pikkutyttöä.
    ”Laita se pois”, Gabriel tiuskaisee ja vetää kalenterin tuohtuneena kädestäni.
    ”Kuka helvetti myy tällaista paskaa?”
    Gabriel tulee itse äärioikeistolaisesta perheestä.
    Hänen isoisänsä oli Mussolinin puoluetoveri ja ystävä. Sodan jälkeen isoisästä tuli yksi uusfasistisen Movimento Sociale Italianon vaikuttajista.
    Myös Gabrielin lääkäri-isä oli mukana politiikassa MSI:n raunioille perustetun Alleanze Nazionalen riveissä. Gabriel ei luota aatteisiin, poliitikkoihin eikä puolueisiin. Ei ole koskaan luottanutkaan.
    ”Kaikki politiikka on pelkkää taloutta. Oli kyse sitten MSI:stä tai äärivasemmistolaisesta Brigade Rossesta.”
    Gabriel sytyttää savukkeen ja päästää ilottoman naurahduksen.
    ”Miten kukaan voisikaan luottaa italialaisiin poliitikkoihin, kun Berlusconi ja Giulio Andreotti, kaksi maamme johtohahmoa, ovat korviaan myöten sotkeutuneet mafiaan?”
    The Irish Times -lehden mukaan Berlusconi on neljäntoista vuoden aikana ollut poliisin kuultavana 2 500 kertaa ja kuluttanut oikeusjuttujensa hoitoon 174 miljoonaa euroa. Berlusconia ei ole kuitenkaan kertaakaan tuomittu.
    Eikä tuomitakaan, sillä viime kesäkuussa Berlusconin hallitus hyväksyi lain, joka takaa täydellisen syytesuojan Italian neljälle korkeimmalle johtajalle.
    Italian entinen pääministeri, kristillisdemokraattien Andreotti ei myöskään loista tahrattomuudellaan.
    Jumalaiseksi Juliukseksi nimitetty veteraanirepublikaani tuomittiin vuonna 2002 24 vuodeksi vankeuteen osuudestaan toimittaja Mino Pecorellin murhaan.
    Pecorelli oli tutkinut Andreottin yhteyksiä mafiaan ja tämän seuraajan, pääministeri Aldo Moron murhaan.
    Andreotti vapautettiin pikaisesti tuomion täytäntöönpanon jälkeen.

Porta Genovan kaupunginosassa sijaitseva Cafe Moda on viattoman näköinen pikku kahvila.
    Lettipäinen tyttö ostaa tiskiltä jäätelöä, terassipöydässä lyyhistelee muutama helleaallon lamauttama eläkeläismies.
    Ajat ovat muuttuneet.
    ”Modaan ei kannattanut aikoinaan mennä, jos ei ollut aikeissa myydä tai ostaa jotain varastettua”, Gabriel sanoo painokkaasti ohittaessamme baarin.
    ”Ei täällä muutenkaan kymmenen vuotta sitten kannattanut kävellä. Edes päivällä.”
    Milanon kauppakonferenssissa vuonna 2000 julkistetun tutkimuksen mukaan joka viides italialainen liikeyritys oli tuolloin mafian omistuksessa.
    Mafia ei kuitenkaan Italiassa tarkoita yksi yhteen samaa asiaa kuin järjestäytynyt rikollisuus. Sen kanssa elävät rinnakkain ”systeeminäkin” tunnetut Etelä-Italian camorristi-klaanit ja kaupunkien väkivaltaiset katujengit.
    Camorra-perheitä tutkinut toimittaja Roberto Saviano väittää niiden muodostavan jopa perinteistä mafiaa vaikutusvaltaisemman ja vaarallisemman koalition.
    Napolin esikaupunkialueilta lähteneen camorran päätoimialoja ovat piraattivaatteet, narkoottiset aineet ja ongelmajätteet.
    Ja maakauppa. Italian suurin Ikeakin seisoo rikollisperheiden hallinnoimalla tontilla.
    Poliisin ympärivuorokautisessa suojeluksessa elävän Savianon mukaan camorra ei ole ainoastaan Italian ongelma, sen omistamia merkkivaatekauppoja löytyy Suomestakin.
    Gabrielia tilanne ei varsinaisesti pelota, ärsyttää kylläkin.
    ”Ihmiset ovat hyväksyneet tilanteen, jossa koko maa on järjestäytyneen rikollisuuden käsissä. Elämme omituista luovuttamisen aikaa.”

Mafia ja camorra ovat monien mielestä jopa korvanneet läsnäolollaan Italian valtion ja parlamentaarisen demokratian.
    ”Parlamentti on niin heikko ja korruptoitunut, että ihmiset luottavat enemmän rikollisjärjestöihin”, Gabriel sanoo.
    ”Ja sitä paitsi, tiiviimminhän ihmiset ovat tekemisissä järjestäytyneen rikollisuuden kanssa. Jokainen italialainen työskentelee rikollisille tietäen tai tietämättään.”
    Jopa poliisit.
    Milanossa mafian ja poliisijohdon välit ovat viime vuosikymmeninä olleet veljelliset ja lämpimät.
    Ei hullumpi saavutus kaupungilta, jossa ei viisikymmentä vuotta sitten vielä tunnettu järjestäytynyttä rikollisuutta.
    Etelän camorristi-päälliköt veivät poliisin kanssa veljeilyn mafiaa pitemmälle: he saattoivat palkata poliiseja auttamaan jopa kilpailevien klaanipäälliköiden tappamisessa.
    ”Pari kuukautta sitten yksi sika jäi Milanossa kiinni peliautomaattien murtamisesta virka-aikana”, Gabriel naurahtaa.
    Hän ei pidä poliiseista, sikoihin ei voi luottaa.
    Entäs sitten se kaikista pyhin ja perinteikkäin italialaisen elämänmuodon kivijalka, katolinen kirkko?
    ”Sehän nyt vasta paskaa onkin”, Gabriel huudahtaa ja heilauttaa oikeata kättään.
    Italialaista temperamenttia ei mikään voima hävitä.
    Viileä kellariasunto muistuttaa hämärää luolaa. Seinillä roikkuvissa groteskeissa maalauksissa naiset levittelevät haarojaan ja zombiet raastavat hampaillaan kirkuvaa valkeaa lihaa.
    Pölyn peittämä kirjahylly on leviämäisillään Enciclopedia Italiana -kirjasarjan painon alle.
    Keittiössä hääräilevä Gabriel tuntee maansa historian. Millainen Italia olisi ilman korruption mustaa viittaa?
    ”Paratiisi!” hän huudahtaa empimättä.
    ”Meillä on kaikkea: luontoa ja teollisuutta. Miten on mahdollista, että me samaan aikaan kärsimme massatyöttömyydestä?”
    Juuri työttömyys on Gabrielin mielestä nostanut rikollisjärjestöjen kannatusta kansan keskuudessa: varsinkin köyhillä seuduilla mafia ja camorra edustavat yhtä aikaa kyläyhteisöä, sosiaaliturvaa ja työnantajaa.
    Kuvittajana itsensä elättävä Gabrielkin on joutunut leventämään leipäänsä peri-italialaiseen tapaan, minkä vuoksi hän ei halua esiintyä jutussa sukunimellään.
    ”Afganistanilaista, parasta laatua”, hän sanoo velmuillen ja lyö käteeni suklaarasian kokoisen kimpaleen hasista. Puolen kilon painoisen möntin päälle isketyssä leimassa lukee Madhosh Hashish 2008 – Super Quality.
    ”Se tuli maahan korealaisessa maitojauhepaketissa, todella outoa.”
    Kuka tavaran toimittaa, mafiako?
    ”Ei, tunnen erään yksityisyrittäjän. En halua olla mafian kanssa tekemisissä enempää kuin on pakko.”

Kokaiininkäyttö lisääntyi Italian terveysviraston mukaan vuosina 1999-2002 Italiassa 80 prosenttia. Gabriel ei pidä lukua liioiteltuna, hänen mukaansa jopa Milanon, ”harmaan kaupungin”, katupölystä on löydetty jäämiä aineesta.
    ”Kokaiinibuumin alku Milanossa oli hullua aikaa. Seisoin eräänä iltana asuntoni edessä, kun ohi ajoi jeeppi, jonka perässä raahautui vaijeriin sidottu mies. Hänen valkoinen puuvillapukunsa oli kauttaaltaan veren peitossa, sillä nahka hänen selästään oli kuoriutunut pois. Kuski pomppasi ulos liikennevaloissa ja hylkäsi tylysti sekä jeepin että verisen miehen siihen kadulle.”
    Gabrielia hymyilyttää, hänen mielestään kokaiini on huono huume.
    Samaa mieltä on asunnolle saapunut kolmekymppinen Giotto.
    Tapasin taustaltaan yläluokkaisen Giotton ensimmäistä kertaa vuosi sitten. Silloin hänellä oli tapana ottaa säännöllisin väliajoin askista savuke, tyhjentää sen pää, ladata siihen kokaiinia ja sytyttää.
    Enää ei marssipulveri maistu.
    ”Jopa heroiini tekee ihmisestä tietyllä tavalla ulospäin suuntautuneen, mutta kokaiini ei”, hän sanoo päätään puistellen.
    Gabriel on keskittynyt lähinnä pienimuotoiseen pilvikauppaan: hänen toiminnassaan puhutaan kymmenistä kiloista, ei sadoista.
    Vaikka Gabrielin liikuttelemat määrät toisivat Suomessa vuositolkulla vankeutta, hän on Italiassa pikkutekijä.
    Kuten muutkin maan huumekauppiaat maahantuojia lukuun ottamatta.

Campanian maakunnassa toimiva Nuvolettan perhe mullisti 1990- luvulla huumekaupan.
    Perheen kehittämässä mallissa huumekaupasta tuli verkostomarkkinointia, johon kuka tahansa saattoi sijoittaa: liikemies, baarimikko, eläkeläinen.
    Vanhanaikainen katudiilaaminen korvattiin eräänlaisilla Tupperware-kutsuilla.
    Markkinat vapautettiin reviireistä ja monopoleista. Ihmiset saattoivat välittää huumeita ystävilleen ja työtovereilleen.
    ”Milanossa lakimiehet välittävät lakimiehille, kotiäidit kotiäideille ja niin edelleen”, Gabriel opastaa.
    Jotkut Giotton ja Gabrielin ystäväpiiristä lähtivät liikkeelle suuren maailman tyyliin. Kuten eräskin kaveri, joka kärähti Ibizalla kolme vuotta takaperin kahdesta ja puolesta tonnista kokaiinia.
    Tapaus uutisoitiin näyttävästi Italian lehdistössä.
    Argentiinalaisen kartellin laskuun työskennellyt diileri on tätä kirjoitettaessa jälleen vapaalla jalalla.
    ”En ymmärrä miten se on mahdollista, sillä en usko hänen vasikoineen ketään”, Giotto hämmästelee.
    ”Hänen perheensä on nimittäin yhä hengissä, näin hänen äitinsä juuri taannoin kadulla.”

Italiassa surmataan vuosittain satoja ihmisiä, syyllisiä ja syyttömiä, huumekauppaan liittyvien erimielisyyksien vuoksi. Tapaukset, joissa entinen rikostoveri kääntyy ilmiantajaksi tai kilpailijaksi, kostetaan useimmiten surmaamalla hänen perheensä.
    Laskun maksavat viattomat omaiset, sivulliset ja yhteiskunta, joka ei ole kyllin vahva tai halukas suojelemaan kansalaisia järjestäytyneen rikollisuuden syöpäkasvaimelta.
    Toisaalta, täysin sivullisia ihmisiähän Italiassa ei Gabrielin mukaan juuri ole.
    Miltä sitten tuntuu olla rikollinen maassa, jossa lähes kaikki ovat rikollisia?
    ”Eräs ystäväni tapasi sanoa, että jokaisessa italialaisessa on pieni annos pappia, fasistia ja mafiosoa. Hän kutsui sitä italialaiseksi dna:ksi. Ehkä hän oli oikeassa.”
    Gabriel hymähtää ja tumppaa savukkeensa.
    ”Lähdetään pizzalle.”

Perttu Häkkinen

Roberto Savianon dokumenttiromaaniin perustuva elokuva Gomorrah saa Suomen ensi-iltansa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla 22. syyskuuta. Napolin järjestäytyneestä rikollisuudesta kertova kirja ilmestyi viime syksynä suomeksi nimellä Gomorra – Mafian valtakunta (WSOY).

Korruption torjunnassa yksityinen on poliittista

”Huolestuttavinta Italian tilanteessa on, että moraalisesti arveluttavaa ja rikollista toimintaa pidetään normaalina”, sanoo tiedottaja Santeri Eriksson lahjonnanvastaisen Transparency International -järjestön Suomen-osastolta.
    Erikssonin mukaan korruption leviämisen ehkäisyssä on tärkeää, että oman edun tavoittelua julkisen valta-aseman kautta pidetään yleisesti tuomittavana ja siitä rangaistaan. Muutoin korruptio leviää helposti.
    ”Esimerkiksi sadan hengen työyhteisössä riittää, jos kaksi ihmistä onnistuu arveluttavin keinoin hyötymään asemastaan. Pian muut alkavat ajatella olevansa tyhmiä, jos eivät toimi samoin.”
    Jos korruptio on jo päässyt leviämään yhteiskuntaan, ihmisiä pitää muistuttaa sen vaikutuksesta. Korruption kitkennässä yksityinen on poliittista.
    ”Joissain maissa lahjuksen antaminen saattaa olla julkisessa terveydenhuollossa jopa edellytys hoidon saamiselle. Laajamittaisesti korruptoitunut terveydenhuoltojärjestelmä kuitenkin tappaa ihmisiä.”
    Korruption vastaisissa kampanjoissa myös pyritään vahvistamaan kriittistä, riippumatonta mediaa ja vahvistamaan oikeusjärjestelmää.

Suomi on totuttu näkemään Transparency Internationalin maiden korruptoituneisuutta kuvaavassa indeksissä vähiten korruptoituneena maana. Tänä vuonna on kohistu vaalirahoituksesta ja viimeksi siitä, lahjoiko Patria slovenialaisviranomaisia.
    Häämöttääkö Suomelle pudotus puhtoisimman paikalta?
    Erikssonin mukaan ainakaan kyseisten tapausten vuoksi ei.
    ”Indeksi mittaa vain julkisen sektorin korruptiota, eli sitä lahjotaanko virkamiehiä, käytetäänkö julkisia varoja väärin ja huijataanko julkisten hankintojen tarjouskilpailuissa. Siinä ei ole mukana yhtiöiden ulkomailla tekemä lahjonta.”
    ”Vaalirahakohu taas ei paljastanut korruptiota tapahtuneen, vaan että vaalirahoitusjärjestelmässä on ominaisuuksia, jotka altistavat korruptiolle tai tekevät siitä helppoa.”

Ninni Lehtniemi