Musiikkia, ei matikkaa
Elias Patrikainen keskeytti Sibelius-lukion ja perusti pianonviritysyrityksen. Alalla on tilaa, kun vanhat osaajat pian jäävät eläkkeelle.
Nelivuotiaana Elias Patrikainen nousi tuolille johtamaan orkesteria aina, kun radiossa soitti sinfoniaorkesteri. Vanhemmat veivät pojan pianotunneille, mutta soittamista enemmän kiehtoi säveltäminen.
”Minulla ei ollut oikein kuria treenaamiseen, mutta sävelistä olen ollut aina kiinnostunut. Siinä on jotain taikaa, että painaa yhtä säveltä ja se johtaa seuraavaan.”
Kymmenvuotiaana pianopoika innostui Metallicasta ja Aerosmithista. Koulu ei sen sijaan kiinnostanut. Poissaoloja kertyi paljon jo ala-asteella, ja vielä enemmän sen jälkeen, kun isä kuoli pojan ollessa 13-vuotias.
Patrikainen ponnisti silti Käpylän iltaoppikoulun avulla Sibelius-lukioon.
”Mutta ei sielläkään koulu kiinnostanut. Matikan kurssien uusinnoista tuli neljä perättäistä nelosta.”
Patrikainen lopetti lukion toisen lukuvuoden jälkeen. Äiti reagoi päätökseen tarjoamalla pojalle kahvit.
Patrikainen ei jäänyt pyörittelemään peukaloitaan vaan haki seuraavana keväänä Arla-instituutin pianonvirittäjäkoulutukseen. Neljän oppilaan pienryhmässä opiskelu maistui. Toisena opiskeluvuonna, 2002, Patrikainen perusti jo oman toiminimen Patrik Pianonviritys.
”Luin lehdestä, että fi -päätteiset nettiosoitteet tulevat rekisteröitäväksi. En hiiskunut jutusta kenelläkään, ja sain itselleni pianonviritys.fi -osoitteen.”
Patrikainen markkinoi yritystään vain verkossa. Hän maksaa Googlelle ja Yahoolle 20ˆ’30 euroa kuussa sponsoroiduista linkeistä. Viikottain Patrik Pianonvirityksen sivuilla vierailee nyt noin 80 kävijää.
Asiakkaita virittäjä toivoisi silti lisää. Ennen joulun juhlasesonkia hänellä riitti töitä, mutta talvi on ollut hiljainen. Patrikaisen kuukausiansiot jäävätkin 1 000ˆ’1 500 euroon. Tulevaisuus näyttää silti valoisalta, sillä moni pianonvirittäjä on jäämässä eläkkeelle lähivuosina.
Asiakkaiden löytäminen on ainoa asia, joka on tuottanut nuorelle yrittäjälle vaikeuksia. Kirjanpitokin on sujunut ongelmitta nelosen matikkapäällä.
”Ei sitä tarvitse kuin pistää numerot peräkkäin taulukkolaskentaohjelmaan.”
Kaljateltasta toimitusjohtajaksi
Joka kuukausi Mari Kätkä, tuskailee alv-lomakkeiden kanssa. Yrittäminen ei ole silti kaduttanut häntä kuin kolme minuuttia kerrallaan.
Hanuristi Mari Kätkän, 35, A Tempo -yhtiö sai alkunsa Kaustisen kansanmusiikkijuhlien kaljateltassa 1996. Vakuutusyhtiö Pohjola oli tilannut esiintymään Kätkän 25-henkisen orkesterin, muttei halunnut käsitellä 25 verokorttia.
”Mietimme porukalla, miten hoidamme laskutuksen. Rohkaistuin sanomaan, että minusta olisi hirveän hauskaa olla toimitusjohtaja. Kaveri sanoi, että hän voisi olla hallituksen puheenjohtaja.”
Noin kuukauden päästä Kätkä rekisteröi osakeyhtiön muusikkokollegansa Timo Lehtovaaran kanssa. Samana päivänä hanuristilla oli keikka Outokummun rapujuhlissa.
”Sanoin Outokummun toimitusjohtajalle, että minustakin tuli tänään toimitusjohtaja. Hän oli kovasti hengessä mukana.”
Parikymppiselle Sibelius- Akatemian opiskelijalle johtajantitteli toi itsetuntoa.
”Siitä tuli tunne, että on työpaikka, vaikka työ pitikin etsiä joka päivä uudelleen.”
Töitä on onneksi riittänyt. Keikkailun ohella Kätkä on tehnyt tv-töitä Ylelle, opettanut Teatterikorkeakoulussa ja johtanut orkesteria useissa teatteriesityksissä.
Yhtiökumppani Lehtovaara hoiti aluksi kaikki A Tempon paperityöt. Hän sai kuitenkin viran musiikkilukiosta ja myi oman puolikkaansa yhtiöstä Kätkän opiskelukaverille Tuomas Kesälälle vuonna 2004. Kätkästä tuli A Tempon paperinpyörittäjä.
”Eniten vihaan alv-lappuja. Opettamisesta ja sovitustyöstä maksetaan alv mutta esiintymisestä ei. Rajanveto on välillä hyvin vaikeaa. Haluaisin tehdä asiat oikein, mutta verovirastostakin saa eri vastauksia eri päivinä.”
Vastoinkäymisiäkin on tullut. Vuonna 2000 Kätkä teki erilaisissa kokoonpanoissa kolme keikkaa samassa ravintolassa ja ajatteli laskuttaa kaikki keikat köntässä.
”Kolme päivää viimeisen keikan jälkeen ravintola meni konkurssiin ja 12 000 markkaa jäi saamatta.”
Summa on suunnilleen Kätkän kuukauden ansiot. Silti yrittäjäksi ryhtyminen ei ole kaduttanut häntä.
”Tai korkeintaan kolmen minuutin ajan on joskus kaduttanut. Yrittäminen pitää luovana, koska on koko ajan mietittävä, mihin suuntaan kehittää toimintaansa.”
Yrityksen ja perhe-elämän yhdistäminenkin on sujunut ongelmitta. Kokeneena ja haluttuna musiikkityöläisenä Kätkä pystyy valikoimaan töitään ja on pääosin luopunut kuluttavasta viikonloppukeikkailuista.
”Mietin miksi kiertäisin ympäri Suomea esiintymässä vieraille lapsille, kun voin olla kotona omien lasten kanssa.”
Rehtori ja remonttimies
Ilkka Antikainen kotiutui armeijasta 31.12.1999. Seuraavana päivänä hän alkoi pyörittää sadan oppilaan musiikkikoulua.
Syksyllä 1999 edelliskevään ylioppilas Ilkka Antikainen pohti tulevaisuuttaan. Palvelus Santahaminassa loppuisi vuodenvaihteessa, ja sen jälkeen kaikki olisi avoinna. Opiskelupaikkaa Antikaisella ei ollut tiedossa, mutta sen sijaan hänellä oli intohimo musiikkiin ja tilillään 100 000 markkaa isoisoisän perintörahoja.
Sitten syyskuisena viikonloppuvapaana Antikaisen muusikkoäiti kertoi, että perhetuttu Reijo Karvonen oli myymässä omistamaansa musiikkikoulua.
”Isoisoisä oli henkeen ja vereen yrittäjä, joten oli luontevaa sijoittaa perintö omaan yritykseen.”
Alkajaisiksi nuori omistaja tehosti freelance- opettajien vetämän koulun toimintaa.
”Halusin, että peruutuksista ilmoitetaan kunnolla ennakkoon. Se ei ihan riitä, jos oppilas soittaa tuntia ennen aloitusta.”
Antikainen ryhtyi myös vuokraamaan koulun tiloja ulkopuolisille bändi- ja studiotiloiksi.
”Koulu oli viikonloput tyhjillään. Ajattelin, ettei siinä ole järkeä, etenkin kun tiesin itse soittajana, että bändeillä on huutava pula harjoitustiloista.”
Oman koulun pyörittämisen lisäksi Antikainen opettaa Sibelius-lukiossa, tekee miksaustöitä ja soittaa joka viikonloppu Must-nimisessä coverbändissä. Kaiken tämän päälle hän toimii ”hiljaisempina aikoina” osa-aikaisena remonttiyrittäjänä.
Työviikot venyvät helposti 60 tuntiin.
”Koen, että minulla on ihan hyvä olla. Tykkään kaikesta mitä teen.”
Silti joka paikkaan venyvä höylä myöntää, että välillä kiire on pilannut yöunet ja saattanut olla osasyynä pitkän seurustelun kariutumiseen.
”En oikein osaa olla paikallaan. Sama vaiva taitaa olla aika monella yrittäjällä.”
Punkkarit tekevät ja myyvät levyjä
Kolmikymppiset konkariyrittäjät tekevät hätätapauksessa vaikka rintanappeja.
Jani Koskiselle, 31, levy-yhtiön perustaminen 1990-luvun lopulla oli itsestäänselvyys. Koskinen soitti punkbändissä, ja bändi halusi tehdä levyn.
”Emme edes kysyneet muilta levy-yhtiöiltä, vaan oli itsestään selvää, että perustan levy-yhtiön.”
Punkissa asiat kuuluu tehdä itse.
Samoihin aikoihin myös Janne Tamminen, 32, julkaisi levyjä tahollaan. Vuosituhannen vaihteessa miehet päättivät yhdistää voimansa. Syntyi Combat Rock Industry.
Alussa hommia tehtiin rennosti. Ensimmäisen levy, Wastedin Suppress & Re strainin julkaisu meni niin tiukille, että levypainon piti lähettää tuoreet levyt suoraan Euroopankiertueen ensimmäisellä keikkapaikalle Saksaan. Ja sekään ei riittänyt: tuhat levyä saapui perille vasta pari päivää keikan jälkeen, kun bändi oli jo maan toisella puolella.
Nyt julkaisuja on kertynyt 55. Tällä hetkellä tallissa on kahdeksan bändiä.
Koskisen mukaan jatkuva hääräys musiikin parissa on turruttanut hieman. Ihan kaikesta ei jaksa enää innostua.
”Toisaalta sitä hienommalta tuntuu, kun löytää uusia helmiä kaiken muun seasta.”
Koskinen innostui viisivuotiaana hevistä, kun vanhempi naapurinpoika kuunteli Dioa ja Twisted Sisteriä. Punk astui kuvaan yläasteella. Mielenosoitusten ja punkkeikkojen meininki kiehtoi aluksi enemmän kuin itse musiikki.
”1990-luvun alussa suomalainen punk oli aika lohduttomassa tilassa. Piti ruveta itse tekemään parempaa”, Koskinen nauraa.
Nykyään suomipunkilla menee Koskisen mukaan hyvin kansainvälisestikin. Etenkin suomenkieliset punk-bändit kuten Kieltolaki, Riistetyt ja Combat Rock Industryn oma Kakka-hätä 77 ovat kysyttyjä myös ulkomailla.
Internetin vaikutus musiikkibisnekseen näkyy silti myös Combat Rock Industryssa.
”Levyjen myynti on vaikeutunut ja hidastunut, vaikka toisaalta kiinnostus vinyyleihin on kasvanut viime aikoina huomattavasti. Alkuaikoina mitä tahansa levyä myi helposti 500-1 000 kappaletta.”, Tamminen kertoo. Nykyään yhtiön levyt myyvät noin 2 000 kappaletta, mutta töitä se vaatii paljon alkuaikoja enemmän.
Hinnat pyritään pitämään halpoina, uutuus levyt maksavat 10-15 euroa. Combat Rock Industryn myyntiluvut ovat pieniä levyjätteihin verrattuna.
Koska pelkällä pienen piirin levybisneksellä ei elä, punkkarit tekevät välillä muutakin. Tällä hetkellä työn alla on 20 000 rintamerkkiä Unicefille. Koskinen arvioi, että entisessä työssään paperitehtaalla hän tienaisi kolme kertaa enemmän kuin nykyään.
Koskinen ja Tamminen pyrkivät pitämään työpäivänsä 7-8-tuntisina, vaikka usein ne venyvätkin. Haastattelua edeltävänä päivänä Koskinen väänsi rintanappeja 15 tuntia.
”Täällähän voisi olla vaikka joka päivä viisitoista tuntia, tekemistä kyllä riittäisi. Mutta minulla on vaimo ja kaksi lasta, joten pitää sitä muutakin ehtiä tekemään”, Tamminen sanoo.
Promoottori tahtoo isoja nimiä
Sheldon Monderoy pitää eniten rockista ja popista, mutta rahaa hän haluaa tehdä hip hopilla.
Muutama viikko sitten Studio 51:sen edessä oli säpinää. Vähän liiaksikin: reilut 1 700 ihmistä pyrki sisään nähdäkseen rap-artisti Lil Waynen .
Jono venyi tunnin mittaiseksi. Lisäksi Lil Wayne astui lavalle yli puolitoista tuntia myöhässä sovitusta, kahden maissa arkiiltana.
Keikan järjestänyt lahtelainen promoottori Sheldon Monderoy , 29, on silti tyytyväinen.
”Ihmisiä lensi tänne Ruotsista, Virosta ja Venäjältä nähdäkseen keikan. Milloin viimeksi Helsinki on ollut hip hopin `hot spot` Skandinaviassa?”
Monderoy myöntää, että asiat olisi toki voinut tehdä paremminkin. Hän lupaa siksi ottaa virheistä opikseen seuraavalla kerralla. Ja jos Monderoyta on uskominen, seuraavia kertoja tulee vielä monta, ja entistä suuremmilla artisteilla.
Monderoyn perustama RHS Promotions on toiminut muutaman kuukauden, ja se on tuonut Lil Waynen lisäksi maahan Nina Skyn ja Sean Kingstonin.
Promoottorin työssä oikeat kontaktit ovat tärkein työkalu. Monderoy teki pohjatyön jo vuosia sitten kilpaillessaan keskipitkien matkojen juoksijana Trinidadin ja Tobagon riveissä. Kilpamatkoilla hän tutustui erilaisiin ihmisiin, esimerkiksi musiikkiagenttina Saksassa työskentelevään dj Sioon.
Työ on jatkuvaa neuvottelemista, vaikka keskellä yötäkin, sillä aikaero Yhdysvaltoihin on suuri. Edellisyönäkin Monderoy on pitänyt puhelinkonferenssia lontoolaisen agenttinsa ja reggaeartisti Sean Paulin yhdysvaltalaisen edustajan kanssa. Yöllisissä keskusteluissa varmistui, että Sean Paul keikkailee Suomessa 14. kesäkuuta.
Mutta miksi Fazerilla it-spesialistina työskentelevä Monderoy haluaa vaihtaa siistin sisätyönsä diivailevien artistien kanssa taistelemiseen? Vastaus on halu nostaa Suomea hip hop -maailman kartalle – ja raha.
”Pidän itse enemmän popista ja rockista, kuten U2:sta. Kaikki kuvittelevat, että pitäisin vain R&B:stä, koska olen musta. Mutta järjestän näitä keikkoja, koska rockmarkkinat ovat jo täynnä. Tämä on minulle bisnestä.”
Ja:
”Dollari on nyt halpa. Kolme vuotta sitten 50 000 dollarin keikka olisi maksanut 48 000 euroa, nyt se maksaa 35 000 euroa. Tämä on oikea aika toimia.”
Tosin vielä voittoa ei juuri ole kertynyt. Tärkeintä näin aluksi onkin ollut tehdä yritys tunnetuksi.
Musiikista tuli osa Monderoyn elämää, kun hän asui Trinidad ja Tobagossa 7-15- vuotiaana.
”Karibialla kaikessa on kyse musiikista, musiikki on aina ollut siellä osa jokapäiväistä elämää.”
RHS Promotionsiin Monderoy suhtautuu silti liikemiehen viileydellä. Omien lempiartistien tuominen Suomeen ei kannata, jos kukaan muu ei ole niistä kiinnostunut. Ja sopimukset on syynättävä tarkkaan.
”Esimerkiksi Lil Waynen vaatima yksityislentokone maksoi enemmän kuin itse keikka.”
Paidanpainaja haluaa tukea bändejä
Marko Simosen oma paitakoko pieneni numerolla, kun kuntosalilla käynti jäi vastaperustetun yrityksen kiireiltä.
Bändipaitoja painamallakin voi elää. Näin päätti Marko Simonen , 30, puolitoista vuotta sitten, kun hän kyllästyi jatkuviin ylitöihin palkkatyössään kirjapainossa.
Simonen irtisanoutui ja pestautui vuodeksi harjoittelemaan tekstiilien painamista helsinkiläiseen painoon.
Nyt Simonen elättää itsensä painamalla t-paitoja, huppareita ja lippiksiä yrityksessään SeriArtissa. Kotimaiset bändit ja pienlevy-yhtiöt saavat 10 prosentin alennuksen: Simonen on painanut paitoja esimerkiksi Unabomberille, Soul Tattoolle ja Aprilille.
”Se on minun keinoni tukea heitä. Independent- bändit tekevät 90 prosenttia kaikesta hyvästä musiikista”, Simonen sanoo.
Simonen ei itse soita musiikkia – ostamaansa kitaraa hän ei koskaan oppinut soittamaan – mutta kuuntelee aamusta iltaan kaikkea blackmetallista 80-luvun hittien kautta Prodigyyn. Työ ei ole vienyt innostusta musiikkiin vapaa-ajallakaan.
”Keikoilla ja kaduilla tulee kyllä tarkkailtua, millaisia paitoja ihmisillä on ja miten ne on painettu.”
SeriArtin lisäksi hän pyörittää jo aiemmin perustamaansa raskaaseen musiikkiin erikoistunutta Helvetin16-nettikauppaa.
Vaikka Simonen jätti päivätyön liiallisten ylitöiden takia, työpäivät ovat oman yrityksen myötä vain pidentyneet. Simonen on usein töissä aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Mutta se ei haittaa, koska nyt työtä tekee itselle. Yritys toimii vielä lainarahan varassa, mutta tavoitteena on kääntää yritys voitolliseksi vuoden loppuun mennessä. Kuntosaliharrastuskin on jäänyt.
”Paidan koko on pienentynyt numerolla, vaikka maha onkin kasvanut”, Simonen nauraa.
Terapiaa bändisoittimin
Musiikkiterapeutti Inkeri Laavola kyllästyi pätkätöihin ja perusti oman yrityksen.
Inkeri Laavola, 39, on aina haaveillut musiikin ja työn yhdistämisestä. Ja niin hän on tehnytkin: musiikkileikkikoulun opettajaksi valmistunut Laavola työskenteli 1990- luvulla pätkittäin musiikkikouluissa. Musiikkiterapeutiksi hän valmistui vuonna 2003 Sibelius-Akatemiasta.
Tutkinnoista huolimatta vakituista työpaikkaa ei löytynyt, ja Lahteen muuttanut Laavola teki jopa koulu- ja päiväkotisijaisuuksia. Lopulta hän päätti, että pätkätyöt saavat riittää.
”Päätin kokeilla hiljalleen, voisinko elättää itseni musiikkiterapeuttina ja yrittäjänä. Päätoimiseksi työ muuttui vuonna 2005”, Laavola kertoo.
Nykyään Laavolalla käy 18 asiakasta viikossa, pääasiassa psyykkisistä ja sosiaalista ongelmista kärsiviä lapsia ja nuoria. Hoitosuhteet ovat pitkiä. Asiakkaat käyvät hoidossa jopa neljä tai viisi vuotta.
Laavolan työ poikkeaa monesta muusta musiikkialan työstä siinä, ettei hänen tarvitse mainostaa. Terveydenhuolto ohjaa potilaat terapeutille.
Sen sijaan terapeutti joutuu pitämään huolta monesta muusta seikasta. Sopimukset Kelan kanssa on neuvoteltava uudestaan joka kolmas vuosi, sairaanhoitopiirien kanssa joka vuosi, ja kaikkien vaadittavien palo- ja terveystarkastuksien on oltava kunnossa.
Hallinnolliseen työhön kuluu vähintään päivä viikossa. Laskutustakaan ei voi ulkoistaa, sillä musiikkiterapeutti on vaitiolovelvollinen potilaistaan.
Vapaa-ajallaan Laavola soittaa saksofonia Ladies First Big Bandissa. Työn ja harrastuksen sekoittuminen ei haittaa. Joulukuussa Laavola osti itselleen basson, jotta pystyisi vastaamaan teini-ikäisten asiakkaidensa tarpeisiin.
”On mahtavaa lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: opin soittamaan soitinta, jota olen aina halunnut soittaa ja voin vielä treenata sitä asiakkaiden kanssa.”
Miksei yrittäjyys kiinnosta?
Yrittäjyys ei kiehdo nuoria, vaan nuoret haluavat palkkatöihin. Työvoimatutkimuksen mukaan kaikista Suomen yrittäjistä vain joka kuudes on alle 35-vuotias, kun palkansaajista 35-vuotiaita on kolmannes.
Yrittäjien keski-ikä myös nousee jatkuvasti, nopeammin kuin väestön keskimäärin. Vuonna 2006 alle 35-vuotiaita yrittäjiä Suomessa vajaat 41 000.
Näin siis, vaikka yrittäjyyden tärkeyttä toitotetaan alvariinsa.
Hallitus kaipaa ennen muuta lisää kasvuyrityksiä talouskasvua pönkittämään. Työn, yrittämisen ja työelämän politiikkaohjelmassa mainita erikseen nuoria yrittäjiä, mutta sukupolvenvaihdoksia luvataan helpottaa ja naisyrittäjyyttä tukea erityisrahoituksella. Tämän vuoden alussa yrityksen perustamista helpottamaan luotu starttirahajärjestelmä vakinaistettiin. Lisäksi starttirahaa voi saada aiempaa kauemmin.
Jopa peruskoulujen opetussuunnitelmassa pari vuotta ollut oma ”osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys” -aihekokonaisuutensa.
Missä siis vielä mättää?
Suomen yrittäjien viestintäpäällikön Jarmo Hyytiäisen mukaan vika on koulutusjärjestelmässä, liiassa byrokratiassa ja – nuorissa itsessään.
Kouluista valmistuu työntekijöitä, ei yrittäjiä. Kouluista puuttuu yhä aito, yrittäjyyteen kannustava henki.”
Myös byrokratiaa pitäisi vähentää.
Yhden luukun periaatteen mukaisesti samalla luukulla pitäisi pystyä hoitamaan niin veroasiat kuin esimerkiksi yritysavustuksetkin.”
Ja opiskelijat, he voisivat itsekin olla reippaampia: pois välivuodet ja hidastelu opinnoissa.
”Turhia luppoaikoja pitäisi välttää, sellaista, että eletään toisten kustannuksella, vanhempien tai valtion.”
Nuorelle yrityksen ja perheen perustamisen voisi kuvitella olevan hankalaa samaan aikaan. Yrittäjyyden ja perheen yhteensovittamisessa Hyytiäinen ei kuitenkaan näe ongelmia.
”Yrittäjänähän on mahdollista joustaa: aina ei tarvitse tehdä kahdeksan tunnin päiviä.” Yrittäjänaisten toiminnanjohtaja Riitta Vihersalo on toista mieltä: perheenperustaminen vaikuttaa etenkin naisten yrittäjyyteen.
”Naiset perustavat yrityksensä miehiä vanhempina, koska päävastuu lasten hoitamisesta on yhä yleensä naisella.”
Jos kyse on hyvin pienestä yrityksestä, lapsen saanut naisyrittäjä joutuu usein keskeyttämään yrityksen toiminnan. Sijaisen palkkaamista pitäisi Vihersalon mielestä helpottaa.
”Ensimmäisen työntekijänsä palkkaavien yritysten pitäisi saada vero- tai muita helpotuksia”, Vihersalo sanoo.
Edistystäkin tapahtuu: vuodesta 2010 myös yrittäjät voivat saada osittaista hoitorahaa. Tähän mennessä vain palkansaajat ovat voineet jäädä osittaiselle hoitovapaalle.
Päivi Ala-Risku
Kuvat Wilma Hurskainen
