Järjestys palaa Ylioppilasteatteriin

T:Teksti:

Teatterikorkeakoulun teatterisalissa on hämärää. Pari näyttelijää pyörii näyttämöllä toistellen vuorosanojaan. Ohjaaja Inkariina Simola kyykkii tietokoneen edessä ja näyttää kireältä. Hänen lopputyönäytelmänsä viimeiset harjoitukset ovat juuri alkamassa.
    Pian ohjaajaksi valmistuva Simola, 29, valittiin helmikuussa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan piirissä toimivan Ylioppilasteatterin (YT) taiteelliseksi johtajaksi. Kolmivuotinen kausi Suomen kenties seuratuimman harrastelijateatterin johdossa alkaa elokuussa.
    Treenien perusteella Simolan lopputyönäytelmä – nimeltään Draaman tahto – vaikuttaa melkoiselta avantgardistiselta häröilyltä. Yksi näyttämöllä patsastelevista näyttelijöistä on pukeutunut vain kullanvärisiin alushousuihin. Toinen taas on sänkipartaiseksi mieheksi meikattu nainen, rekkakuski tai joku vastaava duunari. Lavastuksena on pari valtavaa, kuparinruskeaa ykköstä.
    Ylioppilasteatterin tulevaa linjaa ei ole syytä ryhtyä arvailemaan tämän näkymän pohjalta. Simola nimittäin kaipaa teatterintekoon kuria ja haluaa, että YT:n näytelmät perustuvat hurjan kaaoksen sijasta vankkaan tekstiin.

Kaksi päivää Draaman tahdon ensi-illan jälkeen Simola istuu kahvilassa Helsingin keskustassa. Ohjaajan mukaan viimeiset pari kuukautta ovat olleet hänen elämänsä kiireisimmät. Lopputyönsä lisäksi hän on tehnyt Kohtalokkaat oppitunnit -oopperan yhdessä Sibelius-Akatemian opiskelijoiden kanssa.
    Kiireestä Simola ei pidä. Kollegoille se hänen mukaansa usein maistuu.
    ”Monelle teatterintekijälle produktioiden valmistelun dramaattisuus – se kuinka kaikki kasautuu ensi-illan alle – on kuin huumetta ja siihen jää koukkuun. Minä haluaisin, että näytelmää valmisteltaisiin tasaisesti eikä yhtenä rykäyksenä.”
    Suunnitelmallisuutta Simola kaipaa harjoittelun ohella näytelmien sisältöihin. Tuleva taiteellinen johtaja korostaa tekstin merkitystä näytelmän kokonaisuuden rakentamisessa. Tämä enteilee muutosta YT:n kirjoituskäytäntöihin.
    Viime vuosina monen YT:n näytelmän käsikirjoituksesta on vastannut työryhmä. Käsikirjoitus on muotoutunut näytelmän tekoprosessin aikana näyttelijöiden ja ohjaajan yhteistyönä.
    Simolan kaudella ryhmäkäsikirjoituksia tullaan tuskin enää näkemään.
    ”Minusta on hyvä, että esityksen ytimen läpi kulkee jokin yhtenäinen näkemys.”
    Simolalle teatteri ei ole itseisarvo, vaan hyvä viestin kertomisen väline.
    ”Jos teksti on tarpeeksi tykkiä tavaraa, voi ohjauksessa ottaa vapauksia niin, että katsoja ymmärtää kuitenkin pointin.”

Oikeastaan Simolasta ei edes pitänyt tulla ohjaajaa. Alun perin hänestä oli määrä tulla fyysikko, mutta pari vuotta Teknillisessä korkeakoulussa (TKK) vierähti lähinnä viinaa juodessa. Opintoviikkoja kertyi vain muutama.
    TKK:n jälkeen hän opiskeli Helsingin yliopistossa musiikkitiedettä ja haki sitten Teatterikorkeakoulun valo- ja äänisuunnittelun laitokselle Tampereelle – tosin ei niinkään kiinnostuneena teatterista, vaan musiikin teosta.
    ”Vasta Tampereella minulle valkeni kauhea totuus, että joutuisin työskentelemään teatterissa.”
    Simola piti näyttelijöitä käskyttäviä ohjaajia ja käsikirjoittajia turhantärkeinä patsastelijoina. Pikku hiljaa hän kuitenkin lämpeni teatterille ja alkoi nähdä sen ”hienona instrumenttina”. Vuonna 2003 Simola pyrki Helsingin Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle, mutta hänet passitettiin kypsymään.
    ”Minua pidettiin liian kyynisenä.”
    Seuraavana vuonna ovet aukesivat. Ylioppilasteatterilla on painava menneisyys, joka saattaa usein tuntua jopa taakalta. Monelle Ylioppilasteatterista tulee yhä ensimmäisenä mieleen Lapualaisooppera.
    Tuleva taiteellinen johtaja ei murehdi tradition painoa. Hän sanoo, ettei oikeastaan ole miettinyt Ylioppilasteatterin paikkaa teatterikentällä. Tärkeämpää on pohtia teatterin paikkaa koko yhteiskunnassa.
    ”Pitää miettiä, miksi ihmiset haluavat teatteriin. Miksi joku haluaisi maksaa 15 euroa teatteriesityksestä joka saattaa olla hirveän tylsä, kun parilla eurolla voi vuokrata isolla rahalla tuotetun leff an?”
    Simolan mukaan teatterien tulisi keskittyä markkinointiin nykyistä paljon enemmän. Pitäisi hälventää ennakkoluuloja, joita monella on teatteria kohtaan.
    ”Moni ajattelee, ettei halua lähteä teatteriin, missä joukko elitistejä pilkkaa yleisöä lavalla.”

Markkinointiakin tärkeämpää Simolasta on palauttaa spektaakkeli teatteriin. Katsojan on saatava vaikuttava kokemus. Näyttelemisen on oltava melodramaattista realistisen sijaan, pukujen loistavia ja valon sekä äänen vaikuttavia.
    Mutta eikö sellainen vaadi hirveästi rahaa? Ylioppilasteatterin resurssit ovat hyvin rajalliset.
    Simola kiistää ongelman: hyvän puvustuksen voi tehdä halvalla ja ääni on käytännössä ilmaista.
    ”Ja YT:n näyttämö on mahtava: on korkeutta ja paljon kulkuja lavalle.”
    Entä näyttelijät? He ovat kuitenkin harrastajia.
    ”Harrastajana olemiseen liittyy ikään kuin velvollisuutena halu ja kyky oppia uutta. Se tuo teatteriin elävyyttä.”
    Elävyyden kääntöpuoli on tietysti kaaos, mutta sen Simola aikoo pitää kurissa.

Ville Seuri
Kuva Fredrika Biström