Lontoon ja New Yorkin musikaaliteatterien verkkosivuilla huomaa nopealla vilkaisulla kymmenkunta tuttua elokuvan nimeä: Billy Elliot, Blondin kosto, Häivähdys purppuraa, Kuuhullut, Dirty Dancing…
Uuden elämän musikaaliteattereissa saaneilla elokuvilla on oma nimikin: movical. Sillä ei viitata Sound of Musicin kaltaisten elokuvamusikaalien lavasovituksiin, vaan peruselokuvien musikaaliversioihin.
Aikoinaan West End ja Broadway tarjosivat elokuvantekijöille ideoita. Nyt suunta on muuttunut.
Menestyselokuvia saatetaan sovittaa lavalle lähes tuoreeltaan, usein sellaisiakin, joissa musiikki ei ole merkittävässä roolissa. Kevytviihteen ohella musikaalien pohjaksi kelpaavat raskassointuisemmatkin elokuvat – Billy Elliotissa teollisen Englannin rakennemuutos on tärkeä teema, Häivähdys purppuraa on tutkielma 1900-luvun alun Yhdysvaltojen rasismista.
Elokuvatuottajista Disney-yhtiöt ovat panostaneet elokuviensa musikaaliversioihin jo pitkään, mutta nyt muutkin studiot ovat alkaneet kiinnittää niihin huomiota. MGM on perustanut musikaaliversioihin erikoistuneen Stage-yhtiön ja myös Warner Bros on tuottanut omista elokuvistaan movicaleja.
Movical-aallosta on nähty merkkejä myös Suomessa.
Helsingin Kaupunginteatterissa parhaillaan pyörivä musikaali The Producers perustuu Mel Brooksin 1968 valmistuneeseen komediaan, jossa puuhataan Hitler-aiheista musikaalia.
Ensi kesällä Peakockissa nähdään Disney- musikaali High School Musical, joka perustuu musiikkipainotteiseen elokuvaan. Huhtikuussa Hartwall-areenalla vierailee The Music of Dirty Dancing -show, joka esittää elokuvan hittikappaleita ja tansseja.
Seinäjoen Kaupunginteatterissa sai maaliskuussa ensi-iltansa puhdasverinen movical, Titanic.
Suomen näyttelijäliiton hallituksen puheenjohtajan Ville Sandqvistin mukaan musikaaleista tuli suomalaisten teattereiden peruskauraa 1990-luvulla.
”Silloin teatterikentällä alettiin ajatella, että jokaisen teatterin piti tehdä kerran vuodessa musikaali. Niiden avulla pyrittiin laajentamaan yleisöpohjaa.”
Sandqvistin mukaan Suomessa esitettiin 1980- ja 90-luvuilla lähinnä tuontimusikaaleja.
”2000-luvulla kotimainen musiikkiteatterituotanto on kasvanut. Kotimaiseen musikaaliin on satsattu ja se on kerännyt yhä suurempia yleisöjä”, Sandqvist sanoo.
Jo tutut hittikappaleet voivat tuoda musikaalin yleisöön normaalisti teatteria karttelevaa yleisöä.
”Tampereen Työväen Teatterin Vuonna 85 -manserockmusikaali vetää yleisöön muutoin vaikeasti tavoiteltavia kaksi- ja kolmekymppisiä, jotka fanittavat entuudestaan esityksen biisejä”, Sandqvist sanoo.
Teatterien yleisöpohjan laajentamiseen tähtäävät myös maailmalla esitetyt movicalit. Elokuviin perustuvien tarinoiden tuttuus auttaa niiden myymisessä. Movicaleilla saadaan yleisöön myös elokuvateattereihin tottuneita nuoria, joita teatteri ei normaalisti houkuttele.
Movicaleilla houkutellaan erityisesti esimurrosikäisiä tyttöjä, joiden toivotaan tuovan teattereihin poikaystäväsäkin. Esimerkiksi Broadwaylla yleisön keski-ikä kipuaa yli 35:n, joten nuorempaa polvea kaivataan.
Teatteripiireissä movicalit herättävät myös närää. Jotkut teatterintekijät pelkäävät elokuvatarinoiden kierrätyksen turmelevan ihmisten käsityksen sitä, mitä teatteri on.
Movicalien puolustajat, kuten Hairsprayn palkittu säveltäjä Marc Shaiman, korostavat lainatarinoiden olevan elokuvan mainosarvoa tärkeämpi voimavara. Musikaalit tarvitsevat isoja, tunteisiin vetoavia tarinoita, joita elokuvateollisuus luonnostaan kehittelee.
Musikaalikirjoittajilla ja tuottajilla on hyvä syy hyristä movical-ilmiölle: se on nimittäin nostanut välillä jo kuolleeksi luullun musikaalin uuteen kukoistukseen. Broadwaylla osa movicaleista on myynyt jopa paremmin kuin alkuperäiset elokuvat.
Vanessa Paech, New Yorkissa työskennellyt näyttelijä-tuottaja ja teatterijournalisti, puolustelee movicalien luovaa kunnianhimoa. Peach esitti vuonna 2005 Arts Hub Australia -lehden artikkelissaan, että tarinan uudelleenkuvitteleminen ja uudelleenlukeminen voivat sisältää aitoja taiteellisia pyrkimyksiä.
Musikaalimuodossa on uniikki tunteellinen sisältö. Kun se liittyy elokuvatarinaan, syntyy uusi taideteos.
Monet movicalit sekoittavat taitavasti musikaali- ja teatteri-ilmaisua, sekä audiovisuaalisia lisämausteita. Esimerkiksi Broadwaylla esitetty Dirty Dancing: The Classic Story On Stage ei tee elokuvasta perinteistä musikaalia. Päähenkilöt eivät laula koko tarinaa läpi eikä musikaaliversioon ole kirjoitettu lauluja, joita 1960-luvulle sijoittuvassa tanssielokuvassa ei olisi.
Osan tarinasta kertoo lavan taustalla loistava valkokangas, jolla vilahtaa elokuvasta tuttuja kohtauksia. Välillä yleisöä kannustetaan tanssimaan esityksen mukana.
”Tulos on varsinainen hybridi. Siinä kulminoituu 2000-luvun yleisön halu tulla imaistuksi jatkuvasti liikkuvaan viihdekokemukseen. Elokuvan ja näyttämön rajat hämärtyvät ja niistä tulee yhtä”, Paech hehkutti Arts Hub Australian artikkelissaan.
Ja kierrätys sen kun jatkuu: parhaillaan puuhataan elokuvaversiota Sunset Boulevard -elokuvan musikaalisovituksesta, ei itse alkuperäisestä elokuvasta. The Producers -musikaalin elokuvasovitus valmistui 2005.
Maria Säkö
Kuva Ari Ijäs
