Kun brittien yleisradioyhtiö BBC laittoi vuoden alussa järjestykseen kymmenen artistia ja bändiä, joita kannattaa pitää tämän vuoden aikana silmällä, oli newyorkilais- kaksikko MGMT listalla. BBC kuvaili yhtyeen tarjoavan värikkään ja itseironisen näkemyksen psykedeelisestä rockista.
Kokoonpanon Oracular Spectacular -debyytti on kuitenkin sen saamaan mediahuomion nähden yllättävän mitäänsanomaton.
MGMT tekee kyllä värikästä ja itseironista musiikkia, mutta ei todellakaan psykedeelistä rockia. Rohkeus säveltää kappaleita, joissa ei välttämättä ole selkeää kertosäettä, ei tee kenestäkään psykedeelisen rockin sanansaattajaa – ei, vaikka kuinka niin toivoisi.
Miltä MGMT sitten oikein kuulostaa? Ei ainakaan omaperäiseltä, vaan rönsyilevältä yhdistelmältä viime vuosina pinnalle nousseita bändejä. Levyllä on kappaleesta riippuen niin paljon yhtäläisyyksiä muun muassa The Shinsin, The Killersin ja jopa Scissor Sistersin musiikkiin, että MGMT:n oma persoonallinen musiikillinen näkemys – jos sellaista edes on – on vaikeasti hahmotettavissa.
Vaikka levy ei vakuuta, ei MGMT ole täysin lahjaton bändi. Kaksikko Andrew Van Wyngarden ja Ben Goldwasser osaa kyllä hyvänä päivänä tehdä lähes täydellisen popkappaleen. Viisiminuuttinen Kids kuulostaa siltä kuin The Ark ja The Killers yrittäisivät yhdessä tehdä mahdollisimman tarttuvan kappaleen kesäillassa vietettäviin uima-allasbileisiin. Jos SonyBMG päättäisi julkaista sen sinkkuna ja saksisi pois radiokanavien musiikkipäälliköitä kauhistuttavan viidennen minuutin, kappale voisi olla yksi ensi kesän soitetuimmista biiseistä.
Kidsissa on samanlaista selittämätöntä viehätystä kuin vaikkapa The Killersin Somebody Told Me -kappaleessa. Se aiheuttaa samanlaisen hetkessä ohimenevän tunteen kuin liian nopeasti juotu makea omenasiideri.
Muita levyn kohokohtia ovat sinkkunakin julkaistu avausraita Time to Pretend ja hillitysti funkkaava Electric Feel. Levyn ongelma on, että nuo kaikki kolme kappaletta voisivat olla eri bändien tekemiä.
Mikään niistä ei saa ihastumaan juuri MGMT:n musiikkiin.
Yksi syy MGMT:n saamalle huomiolle – kolmen hienon kappaleen lisäksi – on todennäköisesti yhtyeen kotikaupunki. Sen jälkeen, kun newyorkilainen The Strokes nousi kansainvälisesti tunnetuksi nimeksi vuonna 2001, musiikkimedia on seurannut kaupunkia aikaisempaa tiiviimmin.
Popmusiikkia on nimittäin helppo jäsentää puhumalla ilmiöistä. Toimittajat toivoivat niin kovasti löytävänsä lisää kiinnostavia newyorkilaisia kokoonpanoja, että antoivat palstatilaa bändivirityksille ainoastaan sillä perusteella, että ne sattuivat olemaan oikeasta kaupungista.
Esimerkiksi Yeah Yeah Yeahs saa olla kiitollinen The Strokesin saamasta suosiosta. Ilman tyylitajuisia nykiläiskollegojaan yhtyeen yksiulotteista kitararockia tuskin kuunneltaisiin Atlantin tällä puolella.
Viime aikoina julkisuudessa on puhuttu paljon siitä, että musiikinkuluttajat siirtyvät ostamaan yksittäisiä kappaleita sähköisesti ja jättävät albumikokonaisuudet ainoastaan intohimoisimmille harrastajille. MGMT:n epätasainen debyytti nopeuttaa omalta osaltaan tuon suuntaista kehitystä. Bändiin kannattaa tutustua juuri ja juuri kolmen biisin verran, mutta pitkäsoitto kannattaa jättää pölyttymään levykaupan hyllylle.
MGMT: Oracular Spectacular. SonyBMG. 2008.
Tuomas Kokko
