Nuorisotyön tarkoituksena on ”edistää nuorten kasvua yhteiskunnan vastuullisiksi jäseniksi.” Ja sellaisenhan ei pitäisi kiinnostaa ketään tervettä, isän- ja äidinmurhaa hautovaa nuorta.
Ainakaan se ei koskaan kiinnostanut minua – systeemihän haisi. Minä halusin vain nähdä suosikkibändini ja juoda steissillä kaljaa punkkareiden kanssa. Vähiten kaikesta minä silloin halusin ”kasvaa yhteiskunnan vastuulliseksi jäseneksi”.
Eipä ihme, että minua ei juuri nutalla näkynyt.
Walkersin partioitsijoille korkeintaan hymyiltiin hyväntahtoisesti. Jeesusbussista käytiin kyllä hakemassa ilmaista kahvia, mutta heidän jakamilleen esitteille naurettiin. Nuorisotalolle asti kävelemistä en muista koskaan edes harkinneeni.
En minä halunnut, että joku tulee ulkoapäin kertomaan, mitä tehdä, minne mennä ja miten olla ”nuori”.
Vaikka tuskin sitä kukaan nutalla olisi tullut opettamaan. Silti mielikuva nuorisotyöntekijöiden setäilystä ja täteilystä oli liian vahva, ja on yhä. Kaupungin järjestämässä keskustelutilaisuudessa viime vuoden lopulla nuoret moittivat nuorisoasiainkeskuksen imagoa tekopirteäksi ja holhoavaksi.
Ongelma on huomattu nuorisoasiainkeskuksessakin, ja se on juuri perustanut nuorista koostuvan ryhmän hiomaan mainontaansa. Myös muita parannuksia on tulossa. Sählyä nutalla, ketä kiinnostaa? -jutussa sivuilla 14-17 visioidaan, miten nuorisotyöstä tulisi entistä vetovoimaisempaa.
Entä kuinka minun kävi? Ihan hyvin, vaikka en nuorisotaloilla hengannutkaan. Nykyään rakastan yhteiskuntaani. Minusta on hienoa maksaa veroja, kierrättää maitopurkkini ja herätä aamulla töihin. Nykyään olen mielelläni yhteiskunnan tukipilari, onnellinen tukari.
Päivi Ala-Risku
