En koskaan teininä osallistunut Käpylän R-kioskin ryöväämiseen, mutta kuulin tarinoita välituntinäpistelyistä.
Oli siirrytty juuri luukkukiskoista sisämyymälöihin. Lehtihyllyt mahdollistivat suklaalevyjen, lehtien ja Gameboy-konsolien päätymisen teinilauman hipelöitäväksi, usein myös ”taskuttamaksi”.
Pian kioskin varustuksen piti lisätä valvontakamerat, myöhemmin myös myymälävartija. Oveen ilmestyi lappu: ”max. 3 koululaista kerrallaan”.
Siihen mennessä Rautakirjan omaisuutta oli ”kollektivisoitu” koululaisten taskuihin luultavasti useiden tuhansien markkojen arvosta.
Näpistelyssä omaisuutta siirretään vastikkeetta yhdestä keosta toiseen. R-kioskin talossa tapahtuu toisenkinlaista jakamista – kiinteistön nimittäin omistaa Kansaneläkelaitos.
Yhteisestä keostamme ammennetulla tukirahalla valtio auttaa ihmisiä jaloilleen. Toivon mukaan lopulta myös omatoimisen toimeentulon piiriin. Toki autetaan myös vanhuksia ja kroonisesti sairaita, joilta ei odoteta työpanosta yhteisen keon kasvattamiseksi.
Koska jokainen meistä on joskus vanha tai sairas, keon on hyvä olla yhteinen.
Muuttaessani aikuisiällä takaisin Käpylään tiesin, että minulla olisi hyvät tutut naapurit. Kela ja R-kioski ovat rauhallisia, vakavaraisia ja luotettavia. Niiltä saa tukea, kun sitä tarvitsee. Enimmäkseen olen tarvinnut vain matkakortin latausta, mutta olen yleisemminkin ollut ylpeä hyvistä lähipalveluistani.
Viime vuonna yhteisömme palvelutasapaino kuitenkin järkkyi.
R-kioskin ikkunassa kerrottiin vuokrasopimuksen päättyneen. Pian lehtitelineet ja valomainokset olivat roskalavalla ja muutostyöt käynnissä.
Arvelin nuorempien koululaissukupolvien jatkaneen näpistelyperinteitä ja näännyttäneen kioskinpitäjän. Haikeana jäin odottamaan uuden naapurin kuoriutumista rakennusmuovin alta.
Mutta uusi olikin vanha! Ärrän paikalle nousi Kelan henkilöstöruokala.
Sen lasisen julkisivun läpi voin katsella kun sossun tädit ja sedät vetävät tyytyväisinä lounasta. Oloni on tietenkin ulkopuolinen, eihän minulla ole asiaa heidän ruokalaansa.
Kioskeilta saa videoita, vedonlyöntikuponkeja, karkkia ja (porno)lehtiä. Kyse on viihdekeskuksista. Periaatteessa on helppo laittaa työpaikkaruokailu ja viihde tärkeysjärjestykseen hyvinvoinnin edistäjinä.
Vai onko?
Hyvinvointi on paljon enemmän kuin vain se, että kaikilla on asunto, työ ja ruokaa. Osallisuuteen yhteisestä hyvinvointikeosta kuuluu myös mahdollisuus kokea olevansa osa meitä, yhteisöä. Yhteisöt rakentuvat yhteisistä paikoista, myös yhteisistä palveluista.
Kela synnytti sellaisen työntekijöilleen mutta tuhosi toisen naapureiltaan. R-kioskin yhteisen viihdekeskuksen sijaan jokaisen pitäisi kai nyt rakentaa yksityinen viihdekeidas kotiinsa.
Kaksi hyvinvointikäsitystä törmäsi. Instituutio voitti, naapurusto hävisi.
Aleksi Neuvonen
Kirjoittaja on Demos Helsinki -ajatushautomon tutkimusjohtaja ja ympäristöjärjestö Dodon varapuheenjohtaja.
aleksi.neuvonen ( a t ) gmail.com
