Kello kolmelta iltapäivällä räjähtää. Autopommi silpoo ainakin 15 ihmistä kuoliaaksi Kabulin vilkkaalla ostoskadulla lähellä tiedotus- ja kulttuuriministeriötä. On Tanja Viikin toinen päivä Afganistanissa vuonna 2002.
27-vuotias jyväskyläläinen yhteiskuntatieteiden opiskelija on saanut tehtäväkseen perustaa yhteystoimiston Suomen kiertävälle suurlähettiläälle Tarja Laitiaiselle. Aikaisempaa työkokemusta hänellä oli tehtävän saadessaan vain yhdeksän kuukauden harjoittelujaksosta Pakistanin suurlähetystössä.
”Olin todella innoissani. Työ oli mieletön mahdollisuus ihmiselle, jolla ei vielä juurikaan ollut kokemusta”, hän sanoo nyt, viisi vuotta myöhemmin.
Viikki saapui Afganistaniin, jota eri sodat olivat koetelleet jo yli parinkymmenen vuoden ajan. Sähköä oli toisinaan, aina ei. Vaatteet piti pestä nyrkkipyykkinä. Puhelimet eivät toimineet. Jopa sopivan toimiston löytäminen oli vaikeaa, koska rakennukset olivat niin huonossa kunnossa.
Kaikki oli kuitenkin Viikin mielestä uutta ja jännittävää, ei ollut valmiita kaavoja joihin kangistua.
Ja mikä parasta, afganistanilaiset uskoivat tulevaisuuteen ja olivat valmiita tekemään töitä sen eteen.
Taleban-hallinnon kaaduttua vuonna 2001 jälleenrakennususko oli maassa kova. Lapset lähtivät kouluun ja savesta rakennettuja koteja korjattiin. Vuonna 2004 järjestettiin presidentinvaalit, ja maa sai perustuslain loya jirgassa, kansalliskokouksessa. Parlamentti- ja kunnallisvaalit järjestettiin vuotta myöhemmin.
Sitten jokin meni vikaan.
”Turvallisuustilanne on heikentynyt. Sen sijaan, että tähän mennessä olisi jo otettu muutama askel eteenpäin, onkin menty taaksepäin”, Viikki huokaa.
Puolen vuoden lähetystöpestin jälkeen hän työskenteli Afganistanissa ensiksi hetken EU:n palkkalistoilla ja sen jälkeen liki kaksi ja puoli vuotta YK:ssa poliittisena neuvonantajana.
Pari ensimmäistä YK-vuotta kuluivat pohjoisessa Mazar-i-Sharifissa ja loppukuukaudet eteläisessä Gardezin kaupungissa. Viikin työnä oli tavata vaaliehdokkaita, afgaanivirkamiehiä ja heimopäälliköitä sekä valvoa uudistusten ja aseistariisuntaohjelman etenemistä.
Välillä afganistanilaisten oli vaikea kohdata aktiivinen nainen.
”Heimovanhimpien kokouksessa aisti, että he olivat shokissa, kun YK:n edustaja olin minä. Mutta kyllä kokoukset saatiin pidettyä, kun he ymmärsivät, että kukaan muu ei heitä sillä hetkellä kuuntele.”
Työssään Viikki näki ihmisten turhautuneisuuden kasvavan, kun elintaso ei parantunut odotuksien mukaan, ja väkivaltaisuudet alkoivat taas lisääntyä.
Tänä vuonna Afganistanin kahakoinnissa on lehtitietojen mukaan menehtynyt jo yli 4 500 ihmistä ja Etelä-Afganistan on käytännössä vajonnut takaisin sotatilaan. Siksi Suomessakin nyt keskustellaan, onko maan pohjoisosassa toimivien suomalaisten rauhanturvaajien työ enää rauhanturvaamista, vai onko kyseessä jo sota. Hallitus on luvannut selvittää tilannetta eduskunnalle syksyn aikana.
Viikin mukaan käänne huonompaan ei tullut täysin yllätyksenä, vaikka Suomessa tilanteeseen havahduttiin vasta hiljan: Ensimmäinen virhe maassa tehtiin jo loppuvuodesta 2001, kun vallasta syöstyn Taleban- liikkeen edustajia ei otettu mukaan rauhanneuvotteluihin. Taleban oli kukistettu hieman aiemmin, kun Yhdysvallat oli hyökännyt maahan syyskuun 11. päivän terrori- iskujen jälkeen.
”Taleban unohdettiin kokonaan, ihan kuin se olisi kadonnut sormia napsauttamalla. Jonkinlainen sovitteluohjelma olisi pitänyt aloittaa silloin heti eikä vasta myöhemmin.”
Selvä käänne huonompaan tapahtui Viikin mielestä syksyn 2005 parlamenttivaalien jälkeen. Taleban nosti päätään.
”Vielä vuoden 2005 alussa YK:n työntekijät pystyivät liikkumaan melko normaalisti Etelä-Afganistanissa. Tänä vuonna tarvitsin siellä liikkumiseen kaksi tai kolme autollista poliiseja.”
Etelässä iskut muuttuivat päivittäisiksi ja monet Viikin paikalliset kollegat menettivät sukulaisiaan. Myös Gardezin kuvernööri kuoli itsemurha-iskussa. Kouluja suljettiin väkivallan pelossa.
Viikin työnteko hidastui, koska ihmisiä oli turvallisuustilanteen takia vaikea päästä tapaamaan.
Niin, eihän Viikistä alun perin pitänyt tulla avustustyöntekijää kriisialueelle. Hän haaveili toimittajan työstä. Viikki opiskeli Tampereella suomen kieltä, mutta sivuaine, kansainvälinen politiikka, kiinnostikin enemmän. Gradu valmistui vuonna 2004 Afganistan-pestien välissä ja käsitteli maan perustuslakiprosessia.
Afganistaniin Viikki lähti epäröimättä, kun soitto ulkoministeriöstä tuli. Tehtävän haasteellisuus ja itsenäisyys viehättivät. Viikki tiesi myös mitä odottaa, sillä hän oli jo vieraillut Kabulissa Pakistanin-harjoittelun aikana.
Viikin insinööri-isä ja kodinhoitajaäiti eivät varsinaisesti riemastuneet, kun tytär ilmoitti lähtevänsä sota-alueelle. Vanhemmat suhtautuivat silti realistisesti.
”Eiväthän he voineet sanoa, että älä mene, kun kuitenkin näkivät, että olin todella tyytyväinen ja työ oli juuri sitä mitä halusin.”
Afganistanissa suurlähettiläänä toiminut Tarja Laitiainen kuvailee kirjassaan Taksi Kabuliin Viikkiä aktiiviseksi, helposti verkostoituvaksi ihmiseksi, joka ei pienestä hätkähdä. Viikki väittääkin, ettei häntä juuri pelottanut Afganistanissa. Ainoa uhkaava tilanne oli Maimanassa helmikuussa 2006, kun siellä olevaan norjalais-suomalaiseen tukikohtaan iskettiin. Sekään ei silti tuntunut kovin vaaralliselta.
”En esimerkiksi tajunnut ollenkaan, että minun olisi pitänyt iskun jälkeen soittaa kotiin vanhemmilleni. En varsinkaan, koska YK-toimistomme oli toisella puolella kaupunkia.”
Hetken kaiveltuaan Viikki löytää myös ripauksen pelkoa.
”Totta kai tuollainen jollain tasolla pelottaa, mutta enemmän jälkikäteen. Kun tilanne on päällä, pitää vain toimia, miettiä ja olla looginen.”
Viikin mielestä tärkeintä Afganistanissa olisi nyt saada maa turvalliseksi elää. Vasta sen jälkeen muu kehitys on mahdollista.
”Ihmisiä ei kiinnosta esimerkiksi parlamentin naiskiintiöt ennen kuin he voivat elää pelkäämättä.”
Turvallisuustilanne vaihtelee kuitenkin maan sisällä paljon. Viikin mielestä länsimaissa unohdetaan usein, että vaikka etelä on käytännössä vajonnut sotatilaan, on tilanne pohjoisessa parempi.
Ja tietenkin alueet tarvitsevat erilaista apua. Viikki varoittaa kansainvälistä yhteisöä unohtamasta kumpaakaan, sillä jännite alueiden välillä on suuri.
”Eräs pohjoisen ihminen tokaisi minulle kerran, että pitäisikö heidänkin alkaa tapella uudestaan, että kansainvälinen yhteisö huomaisi. Ja kun olen etelässä, ihmiset sanovat kaiken rahan menevän pohjoiseen.”
Alueiden välinen jako juontaa juurensa historiasta. Etelässä eletään heimoyhteisöissä ja Talebanilla oli siellä vahva asema. Pohjoisessa valtaa pitivät eripuraiset sotaherrat, joilta Taleban joutui valloittamaan alueen. Ja turvallisuuteen vaikuttaa moni seikka. Viikin listaa suurimmiksi ongelmiksi Pakistanista Afganistaniin vapaasti liikkuvat eri ryhmittymien terroristit, korruption, huumekaupan, elinolojen ankeuden ja ihmisten turhautumisen.
Suomessa Afganistanin huonontunut tilanne ymmärrettiin vasta tämän vuoden toukokuussa, kun suomalainen rauhanturvaaja kuoli tienvarsipommin räjähdyksessä Maimanassa Pohjois-Afganistanissa. Rauhanturvaaja oli Suomen rauhanturvahistorian kolmas taisteluissa kuollut uhri.
Nyt, muutamia kuukausia myöhemmin, muun muassa Vasemmistoliiton edustajat ovat vaatineet Suomen joukkojen poisvetämistä Afganistanista perustelunaan, että tilanne maassa on muuttunut rauhanturvaamisesta sodaksi.
Viikin kanta on selvä.
”Ei siellä tällä hetkellä ole mikään sota käynnissä sillä alueella, missä suomalaiset toimivat. Tietenkään ei voi tietää millaiseksi tilanne pohjoisessa kehittyy.” Viikki myöntää, että pohjoisesta on kuulunut viime aikoina huolestuttavia uutisia. Suomalaisia vastaan hyökättiin taas syyskuun alussa.
”Etelässä tällaiset iskut ovat kuitenkin päivittäisiä.”
Syyskuussa hallitus päätti nostaa humanitäärisen avun määrää Afganistanissa. Myöhemmin, tarkemman selvittelyn jälkeen, maahan saatetaan lähettää 50 uutta rauhanturvaajaa siellä tällä hetkellä olevien sadan sotilaan lisäksi.
Viikin mielestä tärkeintä on, että Afganistanin avustamista jatketaan.
”Jos kansainvälinen yhteisö lähtisi tässä tilanteessa maasta pois, en usko, että maa pysyisi enää kovin kauaa pystyssä.”
Viikki itse palasi takaisin Suomeen toukokuussa.
”Minuun iski kova väsymys, enkä jaksanut tehdä töitä enää samanlaisella innolla kuin aluksi. Tuollaisessa työssä pitää olla todella motivoitunut ja uskoa siihen, mitä tekee.”
Olot Gardezissa kävivät raskaiksi. Kaupungilla ei voinut liikkua. Elämää elettiin aitojen ympäröimänä. Työtkään eivät edenneet, kun liikkuminen oli vaikeaa.
”Noissa hommissa on paljon ihmisiä, jotka ajavat itsensä puhki olemalla siellä liian kauan. Mielestäni ihmisten pitäisi tunnistaa, milloin on aika pitää hieman taukoa.”
Seuraavaksi Viikki syventyy väitöskirjaan Tampereen Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa.
Tulevaisuutensa hän näkee silti järjestöissä, ei esimerkiksi diplomaattina.
”Minua kiinnostavat globaalit järjestöt, joissa ei edusteta tiettyä maata tai avunantajaa, vaan ollaan enemmänkin toimeenpanijoina.”
Jossain vaiheessa on joka tapauksessa pakko päästä takaisin ulkomaille.
”Saattaa hyvinkin olla, että palaan vielä vaikka Afganistaniin. Uskon, että peli ei ole siellä menetetty.”
Päivi Ala-Risku
Kuva Elina Laukkarinen
