Jokin kuvassa pistää silmään.
Nuori rokkarineito istuu sängyllä ja katsoo lumoutuneena rakastaan, Black Dead -yhtyeen nokitukkaista kitaristia.
Uunituore sulhanen viihdyttää rakastaan soittamalla sähkökitarallaan akustisia sulosointuja. Kaikki on täydellistä. Sitten selviää, mikä kuvassa on vialla: ylälaidassa vilkkunut musta täplä paljastuu avoimeksi ikkunaksi, jonka takana lipuu syksyinen maisema.
Kohta junanvaunuun rakennettu huone saapuu asemalle, jossa odottaa onnittelijoiden meri.
Roy Anderssonin Sinä elävä -elokuvan 58 kohtauksesta onnellisin on tietysti unta. Hereillä ollessaan Anderssonin apeat mellansvenssonit saavat tyytyä absurdia painajaista muistuttavaan todellisuuteen.
64-vuotias Andersson on syystäkin hyvällä tuulella. Sinä elävä on juuri saanut ruotsalaislehdiltä hyvän vastaanoton.
Muuta hyvää kerrottavaa lahden takaa ei sitten kuulukaan.
”Talousmittareilla Ruotsi on kehittynyt, mutta henkisesti mennään alamäkeen. Ja sama juttu Norjassa. Henkisen laman voi siellä nähdä sekä ihmisten kasvoilta että päihdetilastoista”, Andersson sanoo.
”On hyvin erikoista, että hyvät taloudelliset puitteet eivät auta luomaan maahan henkisesti kukoistavaa ilmapiiriä.”
Manaamansa laman merkkejä ohjaaja maalaa staattisiin ja elottomanvärisiin kuviin jo toisessa peräkkäisessä elokuvassa. Toisen kerroksen laulujen (2000) lailla Sinä elävä koostuu toisiinsa enemmän temaattisesti kuin tarinallisesti liittyvistä kohtauksista, joissa onni karttelee korostetun tavallisia hahmoja.
Sinä elävässä riita pilaa mattokauppiaan ja opettajattaren päivän, pommikoneet kaartelevat vehreän maiseman yllä ja psykiatri kertoo menettäneensä uskonsa ihmisiin.
”Se psykiatri on minun puhemieheni. Samoin se nainen, joka rukoilee armoa kansalaisilleen valehtelevalle valtiolle.”
Huh! Kylläpäs ruotsalaiset elokuvantekijät ovat huolissaan maansa tilasta.
Anderssonin ohella myös nuoremman polven ohjaajat Björn Runge ja Lukas Moodysson ovat viime elokuvissaan keskittyneet maailmantuskansa vuodattamiseen.
Anderssonin elokuvien monimielisyyden rinnalla Rungen ja Moodyssonin yhteiskuntakritiikki tuntuu kuitenkin teinipoikien angstiselta syljeskelyltä.
Veteraani kritisoi todellisuutta kärjistämällä sitä banaaliuteen asti, mutta jättää samalla katsojalle tilaa nauraa sekä itselleen, että oudoksi menneelle maailmalle.
”Minusta on kaunista, että ihmisillä on mahdollisuus selviytyä vaikeimmistakin tilanteista huumorin avulla. Huumori on henkiinjäämisen työkalu.”
Anderssonin elokuvien huumori perustuu tapaan katsoa yksinkertaisia sosiaalisia tilanteita mahdollisimman tarkasti. Silloin esiin nousee ihminen, kaikessa inhimillisyydessään.
”Tämänkaltaisen huumorin toteuttamiseksi sinulla täytyy olla näyttelijöitä, jotka eivät näyttele, vaan vain ovat”, amatöörinäyttelijöillä elokuvansa täyttävä Andersson sanoo.
Abstraktiin ihmismielen mekanismien kuvaamiseen hän pyrkii pelkistämällä ilmaisunsa äärimmilleen – tarvittaessa koekuvaamalla kohtauksia kymmeniä kertoja.
”Yksinkertaisuuteen pääseminen on hyvin vaikeaa, koska yksinkertainen ilmaisu jää helposti pinnalliseksi. Syvällistä siitä tulee nimenomaan tarkkuuden kautta”, Andersson sanoo.
”Puhdistan kuvani poistamalla niistä kaiken, minkä säilyttäminen ei ole ehdottoman tarpeellista.”
Anderssonilla kesti pitkään, ennen kuin hän saattoi ohjata niin omapäisesti kuin halusi.
Ohjaajan esikoiselokuva, teiniromanssin kuvaus Eräs rakkaustarina (1970) oli Ruotsissa valtava menestys. Sitä seurannut pikkukaupungin ravintolan jännitteisten henkilösuhteiden kuvaus Giliap (1975) floppasi pahasti.
Niin pahasti, että Anderssonin oli tehtävä mainoksia vuosikausien ajan saadakseen haluamansa resurssit Toisen kerroksen laulujen ohjaamiseen.
”Kahdessakymmenessä vuodessa rakensin ja varustin oman studioni mainosten avulla”, Andersson kertoo.
Studion jokaisen yksityiskohdan hallintaan pyrkivä perfektionisti tarvitseekin. Yhtä lukuun ottamatta kaikki Sinä elävän kohtaukset on kuvattu sisällä. Myös ulkokuvat.
Andersson on ylpeä myös mainoksistaan.
”En koe tehneeni niitä ohjatessani kompromisseja. Olen tehnyt kaikkiaan nelisensataa mainosta ja olen niistä tyytymätön vain neljään tai viiteen.”
Eräästä toisesta asiasta Andersson ei ole lainkaan ylpeä. Sen hän osoittaa sijoittamalla elokuviinsa natsisymboleja.
Toisen kerroksen lauluissa seniilin vaarin käsi nousee vanhasta muistista natsitervehdykseen. Sinä elävässä haalarimiehen pukujuhlissa tekemä jippo paljastaa pöytäliinan alta hakaristejä.
Kenelle natsisyytökset on tarkoitettu? Andersson vetää henkeä.
”Ruotsille toinen maailmansota on häpeällinen ajanjakso. Olimme natsihallinnon lakeijoita siihen asti, kun tajusimme, etteivät he tule voittamaan sotaa.”
”Ruotsi myös halusi tehdä sodalla rahaa ja onnistuikin siinä.”
”Rotuhygienian saralla olemme pioneereja ja se johtuu paljon Saksan tuon ajan vaikutuksesta.”
Ohjaaja nostaa symbolisesti pöytäliinaa.
”Meillä täällä on edelleen hieman fasismia, mutta se halutaan pitää haudattuna.”
Matti Rämö
Kuva Arsi Ikäheimonen
Sinä elävä saa ensi-iltansa 19.10.
