Alussa on harmaa paperi. Siihen sivellin maalaa ääriviivat ja varjot mustalla musteella. Valkoinen peiteväri synnyttää valon ja kehystää kuvat ruuduiksi.
Ruuduista syntyy kokonainen tarina. Kynää pitelee Tiitu Takalo , tamperelainen sarjakuvataiteilija, yksi suomalaisen sarjakuvan kiinnostavimmiksi kehutuista uusista tekijöistä.
Nuoruutensa grunge-piireissä viettänyt Takalo on ehtinyt 30-vuotiaana julkaista muun muassa 16 itse tehtyä omakustannelehteä ja sarjakuvakokoelman Tyhmä tyttö. Ensimmäinen kokopitkä albumi Kehä ilmestyi viime keväänä. Ja sai ylistävät arviot: Takalolla on elävä ja kaunis viiva. Hänellä on ajatuksella sommitellut ruudut ja ilmeikkäät ihmiset.
Kauniita viivoja kiinnostavampaa Takalon sarjakuvissa on kuitenkin se, mitä ruuduissa tapahtuu. Pääosassa on usein Takalo itse, ja tarinat ovat tosielämästä.
Minkälainen elämä se on?
Ensimmäinen ruutu: Avaus kuvaavalla yksityiskohdalla.
25-vuotiaana Tiitu Takalo päätyi suutuspäissään autokouluun. Kaveri ei humalansa takia voinut hakea Takalon ostamaa hyllyä kierrätyskeskuksesta, vaikka niin oli sovittu.
”Päätin, etten hitto vie ole muiden armoilla tuollaisissa asioissa. Marssin autokouluun ja kysyin, koska siellä alkaa seuraava kurssi. No, se alkoi viiden minuutin päästä”, Takalo kertoo.
Anekdootti kuvaa hyvin tarinan sankaria, anarkofeministiksi itseään kuvailevaa Takaloa: hän haluaa itse määrätä, missä mennään.
Sama viesti jatkuu sarjakuvien ruuduissa. Takalon mielestä ihmisten ei pitäisi taipua valmiiden roolimallien ohjailtaviksi, olipa kyse valtavirrasta tai alakulttuurista. Hän ei esimerkiksi ryhtynyt kasvissyöjäksi, vaikka se oli hänen piireissään lähes normi.
”En halua vetää itselleni sellaisia tarkkoja rajoja. Ärsyttää, jos ihmisten identiteetti muodostuu pelkästään ruokavaliosta.”
Toinen ruutu: Tutustutaan paremmin sankariin.
Takalon sarjakuvien päähenkilö, usein siis hän itse, voi olla samaan aikaan pehmeä ja kova, korkokenkiin pukeutuva nainen säärikarvat rehottaen.
Häpeä on piirtäjälle tuntematon käsite:
Sarjakuvien Tiitu hermoilee treffeistä ja runkkaa ajatellen treffi kumppaniaan.
Sarjakuvien Tiitu kävelee masentuneena pitkin Hervannan pimeitä katuja.
Sarjakuvien Tiitu käy punkbändien keikoilla pogoamassa polvet verille.
Sarjakuvien Tiitulla on kiusaava suojelusenkeli.
Elävän elämän Takalo väittää, ettei mieti piirtäessään, mitä lukijat hänestä ajattelevat.
”Oikein loukkaannuin siitä, kun eräs kollega väitti minun valehtelevan kun sanon näin. Mutta enhän minä saisi mitään tehtyä, jos ajattelisin, että teen tästä nyt 400 kappaleen painoksen ja sitten sellaiset 800 ihmistä lukee sen.”
Ainakin kerran Takalo on silti taipunut itsesensuuriin.
Hän teki sarjakuvan, jossa esitteli saamansa psykiatrisen lausunnon. Kaveri kommentoi sitä sanomalla ettei ihan kaikkea aina tarvitse kertoa. Sarjakuva jäi lopulta julkaisematta.
”Ja nyt minä kerron sen lehdessä”, Takalo sanoo ja nauraa.
Joskus Takalon aiheet löytyvät silti oman elämän ulkopuolelta. Tuore Kehä-albumi on fiktiivinen kertomus 16-vuotiaasta nyrkkeilyä harrastavasta tytöstä. Sarjakuvassa päähenkilö setvii ihmissuhteitaan, pohtii seksuaali-identiteettiään ja kapinoi äitiään vastaan.
Yksityiskohtia Kehäkin silti lainaa Takalolta. Albumissa päähenkilön äiti tekee kotona saviruukkuja. Takalon nukketaiteilijaäiti valoi jatkuvasti posliinista nukenpäitä.
”Päitä kuivui aina keittiössä ja kylpyhuoneessa. Minusta se oli teininä jotenkin kiusallista, vaikka kavereiden mielestä oli ihan huippua, että meillä oli keramiikkauuni kotona.”
Tampereella Hervannassa lapsuutensa asunut ja nyt sinne takaisin muuttanut Takalo innostui sarjakuvista jo pienenä. Lapsena hän luki Tintit, Lucky Luket ja kaiken, mitä kirjastossa ylipäätään oli.
”Kirjastoautosta sai lainata vain kolme sarjakuvakirjaa kerrallaan. Oli hirveää, kun piti valita, mitkä kirjat lainaisi.”
Jo alle kouluikäisenä Takalo kirjoitti ystäväkirjaan, että hänestä tulee isona taiteilija.
Yläasteikäisenä hän uskaltautui viimein sarjakuvakurssille ja ryhtyi piirtämään pöytälaatikkoon.
”Halusin pitkään mennä kurssille, mutta en uskaltanut, koska siellä oli pelkkiä poikia. Nuorena oli sosiaalisesti ahdistavaa olla ainoana tyttönä ryhmässä.”
Samanlainen roolimallin puute vaivasi myöhemminkin. Takalolle ei tullut mieleenkään, että hän voisi julkaista omia sarjakuviaan jossain. Käänne tapahtui, kun Takalo tutustui omakustannesarjakuviin lukiosta päästyään.
”Koin ahaa-elämyksen, että jos nuokin voivat tehdä oman lehden ja julkaista tuollaista soopaa, niin miksen minäkin voisi. Sehän kuuluu pienlehtien ideaan, että voi julkaista soopaa, ja se on okei.”
Ensimmäisen omakustanteensa, naispiirtäjien sarjakuvia esitelleen Irtoparran Takalo julkaisi ystäviensä kanssa vuonna 2001. Samana vuonna hän valmistui kuvataiteilijaksi Tampereen ammattikorkeakoulusta.
”Siihen aikaan kuvataiteen opiskelijoita ei kannustettu sarjakuvan tekemiseen. Tein salaa sarjiksia maalaamisen ja muun ohella.”
Kolmas ruutu: Sankari taistelee vaikeuksia vastaan.
Kannustuksen puute on helppo uskoa. Sarjakuvaa kun ei ole Suomessa pidetty kovin kauaa itsenäisenä, myös aikuisia kiinnostavana ilmaisumuotona. Kuvaavaa on, että Suomen kustannusyhdistyskin alkoi tilastoida kotimaisten sarjakuvien myyntiä vasta vuonna 2004. Sitä ennen sarjakuvat niputettiin lasten- ja nuortenkirjojen myyntitilastoihin.
Sitten, vuonna 1998, julkaistiin ensimmäinen Juba Tuomolan Viivi ja Wagner -albumi. Kotimaisesta sarjakuvasta tuli äkkiä koko kansan huvia.
Nyt koko alan arvostus on alkanut nousta, muuallakin kuin harrastuspiireissä. Tänä vuonna muotoilun valtionpalkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa sarjakuvantekijälle. Palkinnon, 15 000 euroa, sai sarjakuvataiteilija Katja Tukiainen . Myös taiteilija-apurahoja myönnetään entistä useammin sarjakuvantekijöille.
Tästä huolimatta sarjakuva on Suomessa edelleen pienen piirin pientä bisnestä – jos myynnisssä mitataan. Kymmenen myydyimmän kotimaisen albumin joukkoon pääsi viime vuonna reilun 3 000 kappaleen myynnillä kun romaanilistalla samaan sijoitukseen tarvittiin liki 25 000 myytyä teosta.
Elämiseen sarjakuvien piirtäminen riittää siis harvoille. Joitakin kymmeniä ala ruokkii, mutta heistäkin valtaosa tekee myös esimerkiksi kuvitus-, opetus- tai käännöshommia.
Niin tekee Takalokin. Tänä syksynä hän opettaa sarjakuvalinjan opiskelijoita muun muassa Oulun lähellä Limingan taidekoulussa.
Opettajan rooli ei ole sarjakuvataiteilijalle mieluisa.
”Tänäänkin piti luennoida 40 opiskelijalle. En tykkää olla auktoriteettiasemassa, että olisin muka jotenkin muita ylempänä.”
Sen sijaan tasavertaisesta keskustelusta oppilaiden kanssa Takalo pitää.
Kaikenlaisia töitä on kuitenkin tehtävä. Esimerkiksi Takalon kehutusta Kehä-albumista otettiin 800 kappaleen painos. Vertailun vuoksi: viime vuoden myydyintä kotimaista sarjakuva-albumia, Juba Tuomolan Viivi ja Wagner 9:ää, myytiin vajaat 34 000 kappaletta.
Suomalaiseen taiteilijatyyliin Takalo kuitenkin vaivaantuu, kun puhe kääntyy rahaan.
”Olen saanut kirjastoapurahaa ja apurahaa Tampereen kaupungilta. Mutta kannattaakohan niitä nyt luetella, se on vähän semmoista… ei tuollaisista asioista puhuta, joku saattaa tulla kateelliseksi.”
Jos Takalo ei saisi piirtää tai maalata, hän uskoisi olevansa työtön tai syrjäytynyt.
”Raha-asiat eivät juuri kiinnosta minua. Elän köyhästi. Minulla on halpa vuokra, asun Hervannassa.”
Opetushommien lisäksi Takalo tekee kuvituksia sanomalehtiin. Aamulehden nuortensivuilla ilmestyy myös Takalon Netta-sarjakuva.
Neljäs ruutu: Sanoma tiivistyy.
Takalo, suomalaisen sarjakuvan lupaus, haluaisi sarjakuvaan lisää vakavuutta.
”Kaipaisin sellaista sanomalehtisarjakuvaa, joka olisi jotain muuta, kuin se on ollut viimeiset melkein sata vuotta: että on kolme ruutua ja viimeisessä vitsi.”
Nuorille suunnattuun Netta-sarjakuvaankin Takalo haluaa saada sanomaa mukaan. Hän haluaisi, että ihmiset vapautuisivat turhista ulkoisista odotuksista, joita luovat esimerkiksi sukupuoliroolit.
Jos Takalo saisi päättää, yhteiskunta olisi sellainen, että omaa sukupuoltaan ei tarvitsisi määritellä niin tarkasti.
”Hyvin harvassa asiassa sukupuolella on mitään väliä paitsi silloin, kun ihmiset haluavat lisääntyä. Silti ihmisen pitää koko ajan suorittaa sukupuoltaan.”
Takaloa kummastuttaa, mikä saa ventovieraat ihmiset tulemaan kadulla kysymään, onko hän tyttö vai poika.
Paljon on silti jo tapahtunut. Sarjakuvapiirit ovat Takalon mukaan muuttuneet tasa-arvoisemmiksi, eikä erilliselle naisten julkaisulle ole enää tarvetta. Siksi Takalon kustantaman pienlehden, ainoastaan naisten sarjakuvia julkaisseen Irtoparran, viimeinen numero ilmestyi syyskuussa.
Alan naisistumisen näkee esimerkiksi Limingassa. Vuonna 2001 sarjakuvalinjalaisista liki kaksi kolmesta oli miehiä, tänä vuonna enää joka seitsemäs.
Päivi Ala-Risku
Kuva Jukka-Pekka Moilanen
