Laura Lindstedtin esikoisromaanissa Sakset 36-vuotias, yksinäisyyden elämäntavakseen valinnut nainen adoptoi Kiinasta pienen tytön.
Tytön puhumattomuus yllättää naisen. Kun yhteistä kieltä ei ole, ei äidinrakkauden osoittaminen tunnukaan yksinkertaiselta.
Lapsi, jota pitäisi kutsua omaksi tyttäreksi, vaikuttaa vieraalta. Suhteessa ei ole mitään luontevaa tai välitöntä. Tyttären etäisyys asettaa naisen elämäntavan kyseenalaiseksi.
Jos Sakset olisi amerikkalainen elokuva, olisi helppo arvata mitä tapahtuu. Kielivaikeudet voitettaisiin ja lopussa naisen yksinäisyys murtuisi. Mutta kyseessä on suomalainen romaani ja lopputulos on yhtä arvattava, vain päinvastainen: eihän tässä hyvin voi käydä.
Lindstedt on helsinkiläinen kirjallisuudentutkija. Hän valmistelee väitöskirjaansa kommunikaation ongelmasta venäläis-ranskalaisen kirjailijan Nathalie Sarrauten tuotannossa.
Kommunikaatiosta, toiseuden kohtaamisesta ja rakkaudesta on kyse myös Sakset-romaanissa.
Raskaan adoptioprosessin aikana päähenkilö, yksinelävä nainen, on joutunut luomaan elämästään tarinan, jossa kaikki on parhain päin. Lapsuus on ollut onnellinen ja suhteet omiin vanhempiin ovat kunnossa. Oikean äitinsä nainen on tarinasta unohtanut.
Puhumattomaksi heittäytyvä adoptiotytär kuitenkin kieltäytyy ottamasta naisen unelmissaan tälle valmistelemaa paikkaa.
Kärsimättömänä nainen yrittää saada tytöstä irti edes yhden sanan, mutta epäonnistuu. Jokaiseen myöntyvään lauseeseen sisältyy erottava kielto: &-merkki, joka kirjan kannessa päättää sanan ”sakset”, kieltää ja yhdistää samaan aikaan.
Haluamattaan nainen raahaa suhteeseen omat lapsuusmuistonsa, jotka alkavat tuskaisina puskea esiin jokaisesta kohtaamisesta lapsen kanssa. Mikään läheinen suhde ei voi alkaa puhtaalta pöydältä, nainen joutuu oppimaan.
Lindstedt käsittelee mielenkiintoisesti erottautumisen ja lähentymisen sekä ymmärtämisen ja vierauden vaihtelua ihmisten välisissä suhteissa.
Romaanin alkuasetelma mahdollistaa hienosti toiseuden ja kommunikaation teemojen tarkastelun, joka teoreettis-filosofisesta pohjavireestään huolimatta tulee lähelle arkipäiväisiä kokemuksia.
Romaanin kerronta on runsasta ja liioittelevaa. Groteskin rajoille paisuvat mielikuvitusleikit alleviivaavat sitä, että päähenkilön yksinäisessä mielessä niin esineet kuin ihmisetkin jäävät objekteiksi: kaikki kertovat hänelle vain hänestä itsestään. Kielen vierautta Lindstedt yrittää korostaa erikoisilla sanavalinnoilla. Joskus ratkaisu toimii, mutta usein se vaikuttaa teennäiseltä. Vain huonona vitsinä voi kiikareita nimittää ”okulaareiksi” tai meikkilaukkua ”pyytipoksiksi”.
Romaanin alkupuolella kirjailija käyttää taitavasti hyväkseen kielen monimerkityksellisyyttä. Puhti kuitenkin loppuu romaanin kolmesta osasta toisessa, kun päähenkilön lapsuusmuistot alkavat vallata alaa. Kohtaukset nykypäivästä korvautuvat väläyksillä alkoholistiperheessä kasvavan tyttären elämästä.
Alkuun Lindstedtin ratkaisu oudostutti. On hieman liian helppoa selittää romaanin päähenkilön erikoislaatuisuus lapsuudella alkoholistiperheessä.
Psykologisointi vain peittää sitä, että päähenkilön ja hänen tyttärensä kohtaamat vaikeudet eivät ole ainutlaatuisia, vaan tulevat vastaan jokaisessa ihmissuhteessa. Heidän tilanteensa vain mahdollistaa niiden peilinkirkkaan esittämisen.
Tietysti etäännyttävällä psykologisoinnilla on kliseisenäkin tarkoituksensa. Siinä missä kirjan päähenkilö haluaisi adoptiotyttären asettuvan osaksi unelmaansa, haluaisi lukija kirjan asettuvan osaksi omaa elämäänsä.
Etäännyttäminen tekee tämän narsistisen halun mahdottomaksi. Sen sijaan, että lukisin omista kokemuksistani, joudun kohtaamaan minulle vieraan kokemusmaailman. Siitä kai kommunikaatiossa on kyse, vaikkei se aina miellyttävä ajatus olekaan.
Laura Lindstedt: Sakset. Teos 2007. 240 s
Ville Seuri
Kuva Heini Lehväslaiho
