Sivuhuomautus: Pelon voittamisesta

T:Teksti:

En ole koskaan pitänyt esiintymisestä. Kun ala-asteella täytyi pitää esitelmiä luokan edessä, minä olin se poika, joka nypläsi puhuessaan verkkahousujensa lahkeita.
    Tämän lehden sivuilla 14-17 kerron kuitenkin, millaista on Helsingin Ylioppilasteatterin pääsykokeissa – esiintymiskammosta nimittäin pääsee eroon ainoastaan esiintymällä.
    Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, mitä Ylioppilasteatterin pääsykokeet pitäisivät sisällään. En ole koskaan käynyt teatterin esityksissä, koska muutin vasta Helsinkiin. En ole liioin jutellut kenenkään kokeisiin osallistuneen kanssa – saati puhunut yhdellekään Ylioppilasteatterin näyttelijälle. Mediasta päähäni on iskostunut ajatus, että Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa nöyryytetään hakijoita. Tai ainakin hakijoille sanotaan suoraan ja rumasti, jos he eivät miellytä. Siksi odotin jotakin sellaista myös Ylioppilasteatterin pääsykokeilta.
    Mutta minä olin väärässä. Kaikki ihmiset vaikuttivat ystävällisiltä ja huumorintajuisilta, eikä Ylioppilasteatterin edustajien suusta kuulunut ilkeitä kommentteja. Enkä olisi uskonut, että jossakin pääsykokeessa syntyy yhteishenki, mutta niin vain kävi. Hakijat olivat vilpittömän kiinnostuneita toistensa tekemisistä. Ja jos joku alkoi itkeä, tuntemattomat ihmiset riensivät halaamaan häntä.
    Yhteishenki oli tarpeen, koska pääsykokeet olivat henkisesti ja fyysisesti rankka kokemus. Ainakin minä menetin yöuneni ja ruokahaluni niiden vuoksi.
    Välillä minusta tuntui, että olisin uudelleen se poika, joka nyplää puhuessaan verkkahousujensa lahkeita.

Tuomas Kokko