Pikkupoikana Aki-Mauri Huhtisen lempileikki oli sota. Pälkäneen metsissä kuusivuotias Huhtinen juoksi puun takaa toiselle ja kuvitteli oksan aseeksi. Tehtävänä oli pysäyttää vihollisjoukkojen maihinnousu.
Nyt, yli 30 vuotta myöhemmin, vakavakasvoinen Huhtinen istuu Santahaminan karussa työhuoneessa ja on oikea sotilas: yleisesikuntamajuri ja johtamisen professori Maanpuolustuskorkeakoulussa.
Hän on myös informaatiotieteiden dosentti Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Ja käytännöllisen filosofian dosentti Helsingin yliopistossa.
Jämäkäksi ja suorasukaiseksi rämäpääksi kuvailtu Huhtinen pohti väitöskirjassaan länsimaisen ihmiskäsityksen ongelmallisuutta ja mielisairauksia. Ala oli eksistenssifilosofia.
Työssään hän opettaa tuleville sotilasjohtajille, miten rivimiehen saa taistelemaan.
Filosofiaa ja sotaa siis, ei ihan itsestään selvä yhdistelmä.
Paitsi Huhtisen itsensä mielestä.
”Jo Aristoteles määritteli, että lääkärit, lakimiehet ja sotilaat ovat ihmisiä, jotka joutuvat työssään jatkuvasti miettimään oikeaa väärää vajavaisilla tiedoilla”, hän sanoo.
Huhtisen mielestä sotilaan ammatti antaa hyvän mahdollisuuden pohtia juuri tällaisia perustavanlaatuisia filosofisia kysymyksiä.
”Se on tietenkin eri asia, kysyvätkö sotilaat niitä kysymyksiä itseltään. ”
Maanpuolustuskorkeakoulu on Puolustusvoimien pääesikunnan alainen yliopisto, jonka sisäoppilaitosmaisissa oloissa elävät opiskelijat sitoutuvat työskentelemään valmistumisensa jälkeen Puolustusvoimissa tai Rajavartiolaitoksessa.
Huhtiselle itselleen sotilaaksi jääminen, tai edes sellaiseksi päätyminen, ei ollut koskaan itsestään selvää.
Huhtisen lapsuudenkodissa ei juuri keskusteltu sodasta. Eikä filosofiasta. Autonasentajaisä (korpraali) oli paljon poissa kotoa, ja ainoa lapsi Huhtinen vietti aikaa kaksin opettajaäitinsä kanssa. Toisinaan isä otti Huhtisen mukaan työpaikalleen, jossa poika istui ja kuunteli kiinnostuneena asentajien ja heidän asiakkaidensa kertomia tarinoita.
”Mutta kotona minulla oli paljon aikaa leikkiä puupyssyllä.”
Maanpuolustuksesta puhuivat lähinnä isovanhemmat, sota-ajan elänyt maanviljelijäpariskunta.
Huhtinen kuuli isoisältään (ylikersantti) ja isoäidiltään (lottana kotirintamalla) tarinoita sodasta.
”Isäni ei ole koskaan ihannoinut sotilaskulttuuria. Minua on aina kiehtonut tuo suvussamme ollut ristiriita.”
Sotilasuralle vei isovanhempien esimerkin lisäksi urheiluharrastus. Monen muun tamperelaisen nuoren miehen tavoin myös Huhtinen pelasi jääkiekkoa. Ja se, jos mikä oli kasarmielämään valmistavaa puuhaa: kuri oli tiukka, pelaajat huolsivat omia varusteitaan, kilpailivat ja toimivat ryhmässä.
Huhtisen oli silti pakko lopettaa kiekkoharrastus, sillä peli ei enää riittänyt. Huhtisen olisi pitänyt päästä ”kehittämään lajin sääntöjä”.
Ylioppilaaksi kirjoitettuaan ja armeijan käytyään Huhtinen haki Maanpuolustuskorkeakouluun, sen aikaiseen kadettikouluun.
Sisäoppilaitoksesta hän sai heti hyviä ystäviä. Tiiviillä ja laitosmaisella elämällä oli silti myös huonot puolensa. Opiskelijoiden keskinäinen kilpailu oli kovaa, sillä kadettien opintomenestys vaikuttaa suoraan heidän uramahdollisuuksiinsa. Jokainen yritti tavalla tai toisella todistaa olevansa muita parempi.
”Kukaan ei tietenkään rikkonut lakia, mutta välillä tuntui, että päämäärä pyhitti keinot.”
Upseeri Huhtisesta tuli vuonna 1989. Yksi tutkinto ei kuitenkaan riittänyt. Hän halusi opiskella aineita, joita kadettikoulussa oli vain sivuttu ja haki Tampereelle opiskelemaan filosofiaa.
Huhtinen muistaa yhä tarkasti sen hetken, kun kertoi muille 11 uudelle filosofian pääaineopiskelijalle valmistuneensa juuri kadettikoulusta.
”Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, koska porukassa oli niin monta siviilipalveluksen käynyttä. Ylipäänsä monen opiskelukaverini maailmankatsomus oli pasifistinen, mutta heidän ennakkoluulonsa minua kohtaan hälvenivät, kun tutustuimme hieman.”
Akateeminen maailma oli kuitenkin pettymys. Ja siitä Huhtisella riittää sanottavaa. Sotilaspiireissä hän oli jo tottunut tietynlaiseen suoruuteen – siihen, että arvomerkit kertovat yhteisön jäsenille, kenellä on käskyvalta.
”Yliopistolla ja varsinkin filosofian oppiaineessa törmäsin vallankäyttöön, jonka kohteeksi joutuneilla opiskelijoilla ei ollut minkäänlaista oikeusturvaa. Näin jatko-opiskelijoita, joiden väitöskirjaprojektit hylättiin hetken mielijohteesta. Yliopistoissa ei ole minkäänlaista koneistoa heidän pelastamisekseen.”
Yllätys oli myös se, ettei opettajien annettu yliopistolla innostaa opiskelijoita. Huhtisen mielestä erityisesti filosofia rakentuu ajatukselle karismaattisesta opettajasta, joka saa opiskelijat seuraamaan häntä. Yliopisto ei kuitenkaan antanut sellaiseen mahdollisuutta.
Hetkinen. Huhtinenhan näyttää sanovan, että akateemista vapautta ja luovuutta korostavan yliopiston pitäisi ottaa oppia kurinalaisesta sotilaiden koulutuksesta.
Niinkö tosiaan?
Huhtinen ei korostaisi kuria, mutta ohjausta ja opetusta kyllä.
”Meillä opettajat osallistuvat harjoituksiin, kun taas yliopistoissa on massaluentoja. Yliopistoissa ihminen voi jäädä ilman ohjausta ja yhteisön ulkopuolelle, mutta meillä sellaista ei voi tapahtua”, hän sanoo.
Huhtisen mukaan täytyy muistaa, että joillekin opiskelijoille yliopiston nykyinen vapaus sopii. Toisaalta, osa opiskelijoista vain viettää aikaa yliopistolla, eikä saa koskaan kiinni opinnoista.
”Osa minun opiskelukavereistani ei halunnut valmistua lainkaan, jotta olisivat voineet elää opintotuella.”
Maanpuolustuskorkeakoulussa moinen lorvailu ei Huhtisen mukaan onnistuisi. Mentorit ja tuutorit pitävät tiukkaa lukua opintojen edistymisestä. Lisäksi koulu on edelleen sisäoppilaitos.
Huhtinen toteaa silti, että yliopistomaailman suurin ongelma on juuttuminen tietynlaisiin ajatusmalleihin. Jos opettaja tai opiskelija esittää tuoreita näkemyksiä, häntä ei haluta kuunnella.
”Ymmärrän, että jääkiekkojoukkueessa tai Puolustusvoimissa kaikkien on ajateltava ja toimittava samalla tavalla, mutta siis yliopistossakin?”
”Luulin, että siellä olisi mahdollista pohtia asioita, mutta yliopisto lyö ihmiset kuriin tieteellisyyden nimissä. Jos opiskelija tai opettaja yrittää tuoda esiin uusia näkemyksiä, se on suoranainen itsemurha.”
Kun Huhtinen sammuttaa Santahaminan työhuoneessaan radion, alkaa läheiseltä ampumaradalta kaikua laukauksia.
Hän toteaa, että monet muodostavat käsityksensä Puolustusvoimista juhlapäivien, puheiden ja elokuvien perusteella. Yleensä kuva on joko romantisoitunut tai kielteinen.
”Moni ei yliopistollakaan tiedä, mitä täällä oikeasti tehdään. Vasta JOO-sopimuksella opiskelemaan tulevat opiskelijat huomaavat, ettei täällä käydäkään läpi Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, vaan tehdään aivan muuta.”
Huhtisen mukaan Maanpuolustuskorkeakoulun opiskelijat pohtivat eettisiä ja moraalisia kysymyksiä filosofien ajatuksien pohjalta.
Pääpaino opinnoissa on kuitenkin ihan oikeaan sotaan – tappamiseenkin – varautumisella.
Opiskelijat kuuntelevat luentoja Suomen roolista kansainvälisessä politiikassa ja käyvät säännöllisesti ampumaradalla. Sotilasjohtamista he opettelevat keskenään harjoituksissa, joissa jokainen saa vuorotellen kokeilla joukon johtamista.
Huhtisen mielestä hyvän sotilasjohtajan ominaisuuksia on vaikea listata. Ainakin rohkeus ja aloitteellisuus kuulostavat pelkiltä kliseiltä. Mitä ne edes tarkoittavat?
”Hyvällä sotilasjohtajalla on kyky jatkuvaan itsereflektioon. Hän osaa myös koota hyvän joukon itselleen”, Huhtinen sanoo.
Entä miten hyvä sotilasjohtaja perustelee tappamisen alaisilleen?
Huhtisen vastaus on enemmän sotilaan kuin filosofin.
”Hän voi perustella sen juridisesti. Jos tasavallan presidentti, eli Puolustusvoimien ylipäällikkö, ja eduskunta ovat päättäneet sotilaallisen voiman käyttämisestä, niin sitten sitä on käytettävä. Jossakin mielessä sotilasjohtaja voi juridisesti pestä kätensä, koska vastuu on poliittisilla päätöksentekijöillä.”
Tuomas Kokko
Kuva Timo Wright
