Valokeilassa: Faniansa

T:Teksti:

Frank Zappan kuuluisan kommentin mukaan rockjournalismissa on kyse siitä, että luku- ja kirjoitustaidottomat ihmiset tekevät juttuja haastateltavista, jotka eivät osaa puhua. Kohdeyleisönä ovat ihmiset, jotka eivät osaa lukea.
    Vastikään suomennettua australialaisyhtye AC/DC:n Maximum Rock & Roll -”elämäkertaa” lukiessa ymmärtää, mitä Zappa heitollaan tarkoitti. Murray Engleheartin ja Arnaud Durieux`n kirja on kuin rocktarinan karikatyyri.
    Ensin kuvataan sankareiden lapsuutta, sitten innostumista musiikista ja ensimmäisiä bändikokeiluja. Alkulämmittelyn jälkeen seuraa hidas mutta varma nousu tähtiin.
    Kuten formaattiin kuuluu, nuoruusmuistoille annetaan selvästi enemmän painoa kuin itse tähteydelle. Kirjan 450 sivusta kaksi kolmannesta käytetään aikaan ennen yhtyettä, 1970-luvun läpimurtoon ja ensimmäisen laulajan Bon Scottin kuolemaan vuonna 1980.
    Viimeinen neljännesvuosisata harpotaan läpi viiden sivun vuosivauhtia.

Massiivisesta koostaan huolimatta Maximum Rock & Roll keskittyy lähinnä triviaan, suuremman kuvan kustannuksella. Yhtyeen kiertueiden kävijämäärät ja keikkapaikat esitellään tarkasti, mutta fanien näkökulma puuttuu tyystin. Kuin Engleheartilla ja Durieux`lla ei olisi mitään näkemystä siitä, mikä yhtyeessä vetoaa kymmentuhatpäisiin yleisöihin ympäri maailman.
    Myös yhtyeen tehokas tuotteistaminen ja äärimmäisen kurinalainen live-esiintyminen otetaan molemmat itsestäänselvyyksinä. Näin siitä huolimatta, että molemmat asettavat yhtyeen väitetyn holtittomuuden erikoiseen valoon.
    Yhtyeen jäsenten omia kommentteja on kirjassa niukasti, ja ne vähätkin ovat pääosin epäinformatiivisia.
    Mikään edellisestä ei silti yllätä. Maailmassa piisaa rokkareiden elämäkertoja, joiden todellisen informaatioarvon voisi typistää cd-levyn kansivihkoseen.
    Tästä huolimatta en suostu allekirjoittamaan Zappan sitaattia.

Totta kai suurin osa rockkirjallisuudesta on huttua, mutta kuran seassa on myös helmiä. Niiden kirjoittajilla on ollut innon lisäksi myös oivallusta ja uskallusta. Viime vuosien onnistumisiin kuuluvat laajoihin aikalaishaastatteluihin nojaava Legs McNeilin ja Gillian McCainin punkkroniikka Please Kill Me (Like 2004), Bob Dylanin itse kirjoittama Muistelmat. Osa 1 (WSOY 2005) ja Peter Guralnickin klassikko Sweet Soul Music ( Johnny Kniga 2006). Jälkimmäinen kertaa kauniisti syvän etelän soul-musiikin nousun ja tuhon.
    Hyvin kirjoitettujen kirjojen lähteillä riittää sanottavaa. Se tekee teoksista laajemmallekin yleisölle soveltuvia kulttuurin kuvauksia, ei ainoastaan paatuneimmille faneille soveltuvia anekdoottikokoelmia.

Rockkirjoista parhaiten eivät silti myy laatuteokset, vaan juuri Maximum Rock & Rollin kaltaiset trivia- ja hehkutuskimarat. Tämä johtuu mistäs muusta kuin fanien uskollisuudesta.
    Fanin näkökulmasta bändikirjan hankinta on osa uskontunnustusta. Hänen silmissään kirjan taso ei perustu opuksen sisältöön, vaan sen aiheena olevaan muusikkoon. Ja kuka nyt huonoa artistia fanittaisi.
    Vaikka Maximum Rock & Roll on pettymys, minun täytyy myöntää sen onnistuneen herättelemään sisäistä faniani. Kirjan lukemisen jälkeen AC/DC:n levyt ovat löytäneet tiensä soittimeeni yhä useammin.
    On se vaan niin kova bändi.

Juha Merimaa

Murray Engleheart ja Arnaud Durieux: AC/DC Maximum Rock & Roll. Otava 2007. 450 s.