”Meikäläisen kaltaiseen runoilijaan liitetään helposti ajatus siitä, että työni on pitkälle kehiteltyä taidejuttua. Voisi siis kuvitella, että musiikkirintamallakin pitäisin vaikka jatsista tai nykymusiikista. Lempibändini on kuitenkin junttirockin esi-isä: Creedence Clearwater Revival, CCR.
Olen kai lukioaikana löytänyt levyn vanhempieni hyllystä, laittanut soimaan ja tajunnut, että jumalauta, täällähän ovat nämä kaikki parhaat rokkibiisit, Proud Maryt ja muut.
Minun sukupolvelleni tietynlainen poppi tai rokki on aina ollut taustaa. Musiikkia ei ole välttämättä tietoisesti harrastettu. Se on ollut ennemminkin sielun anonyymiä äänimaailmaa, joka sitten aktivoituu, kun musiikkia sattuu kuulemaan jossakin.
Itse olen kai juuri siksi suuri hittibiisien ystävä. Hitteihin liittyy se, että vaan huomaa osaavansa biisien sanoja ilman, että on opetellut niitä. Levyjäkään ei välttämättä tarvitse haalia. Minulla on vain CCR:n Greatest Hits ja pari muuta. Ne riittävät.
CCR:n musiikkiin liittyy amerikkalainen naiivi, mutta samalla hyvin perustavanlaatuinen vapaudentunne. Ja eurooppalaiselle kulttuuri – intellektuaalille ajattelullehan amerikkalainen self made -vapaus on oikein kipupiste.
On helppo sanoa, että amerikkalaisen countryrokin maailma on punaniskainen ja ettei tämmöinen muka edistyksellinen eurooppalainen voisi hyväksyä sitä. Tunnetusti taide kuitenkin ylittää pinnalliset luokittelut.
CCR:n biiseissä on helvetin hieno kohtalontaju: tietynlainen pessimistinen `tässä sitä ollaan, eikä muuta voida, mutta hyvin menee silti` -fiilis. John Fogertyllaon tulkinnassaan uskomaton määrä sellaisia modernin miehen tunteita, joita on hyvin vaikea ilmaista ylipäätään millään keinoilla.”
Elina Kervinen
