”Katsoimme erään ystäväni kanssa Kauniita ja rohkeita vähän kuin urheilumatsia, jossa voi hurrata Brookelle ja buuata Taylorille. Kun Taylor kuoli, seurasimme jaksoa kuohuviinilasien kanssa ja skoolasimme.
Muodostin Brookeen vahvan suhteen ylioppilaskirjoitusten aikaan. Silloin minulla oli poikaystävähuolia ja olin muutenkin apea. Brookessa vetosi altavastaajan asema, halu olla heikomman puolella.
Brooke on tavallinen tyttö Laaksosta. Ajattelin, että jos Brookella menee joskus hyvin, niin sitten menee minullakin. Lopulta Brookelle käy kuitenkin aina huonosti, joten teoriaani on ollut vähän vaikea saada pätemään. On dramaturgisestikin aika heikkoa, että sama tyyppi häviää aina ja kaikessa.
Jos joku kertoo pitävänsä Taylorista, se tuntuu minusta lähes samalta kuin se, että jollain on jokin täysin käsittämätön moraalinen tai yhteiskunnallinen mielipide. Mietin aina hetken, että mikä tuossa ihmisessä on vikana?
Opiskellessani Turun yliopistossa järjestimme Tayloria kannattavan ystäväni kanssa Kauniit ja rohkeat -bileet. Kaikille oli annettu rooli, jota piti toteuttaa bileiden ajan. Ystäväni oli Taylor ja minä olin tietysti Brooke. Ystäväni kissa oli ainoa mies, jonka koimme taistelemisen arvoiseksi, joten se sai olla Ridge. Meillä oli siitä sellainen suuri cat fight kirjaimellisesti. Muut vieraat intellektuellilta kirjallisuustieteen laitokseltamme olivat vähän hämmentyneitä tästä konseptista.
Ridgen Suomen-vierailun aikana samainen ystäväni oli käynyt jonottamassa minulle Ridgen nimmarin. Se oli mielestäni erittäin kaunis ele. Sain nimmarin vielä samana päivänä, kun kuulin, että kirjani on Finlandia- ehdokkaana. Siinä päivässä yhdistyi kaksi suurta kulttuurista hetkeä.”
Susanna Karhapää
Kuva Stina Salin
